~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~
keskiviikko 2.3.2005
Rakas päiväkirja,
Kirjoitan sinulle nyt ensimmäistä kertaa. Tämmöisen pulskan bassotaiteilijan seikkailut tuskin kiinnostavat ketään, mutta taidanpa silti hieman raportoida tekemisistäni vailla suurempaa sensuuria. Minulle ei sitten tapahdu yhtään mitään.
Auton saa kaupasta. Paitsi, ettei sitä saa enää mistään. Levy on myyty loppuun Oulusta ja Helsingistä ja ehkä Seinäjoelta. Sekava ja innostunut olo. Jännittää kamalasti. Näen Juhon valtavilla mulkosilmilläni Stockmannin kellon alla käytyäni ensin pisulla tavaratalon hulppeissa saniteettitiloissa. Kohtaamme hyvän hahmon. Emmi Sydänmaa, toimittajatähti, istuu Frank Zapan tai kaimansa Kafkan nimikkokuppilassa vartin odottelemassa salin toisella puolella vartoilevaa konkkaronkkaa. Emmi on saanut toimeksiannon Sue punkrockindiemetalmagazinen sikariportaalta, minkä seurauksena seuraavan puolituntisen tarjoilemme Emmille tuutillisen typeriä juttuja nauruntöräyksillä höystettynä. Kohta jo tapaamme Samin - yhtyeemme uskottavasti stailanneen levy-yhtiögurun - Aleksanterinkadun perheravintolan katveessa. Minä käväisen vielä toistamiseen lirkkimässä Stockalla, jonka takia melkein myöhästymme tapaamisestamme. Sujautamme pirssillä Yleisradion hulppeisiin tiloihin. Juho matkii Metalliliiton Klausia kumealla ja möreällä äänellä, eikä huomaa miekkosen liikkuvan selkänsä takana. Klaus Fleming - paha hahmo, jonka tapasin asemalla. Pian saatamme surkeat juttumme ja yhtyeemme kaliiberin koko Suomen kansan tietoisuuteen.
Jutut YleX:ssä TOP 3:
1. Flangerin saa helposti näin [flanger-efekti suulla ja kädellä].
2. Menen äitin luo laittamaan soppaa. En muista sitä ruoka-ainetta. Se on jauheliha.
3. Levyllämme nähtävät painoindeksit ovat eräänsortin tribuutti Indx:lle.
Portaalimme www.sydansydan.info avautui tänään Tuomaksen ja Kevinin ansiosta.
torstai 3.3.2005
Joudun heräämään kamalan aikaisin, koska pitää ehtiä kahdeksan tunnin pikavisiitille töihin Meilahden sairaalaan / ruumishuoneelle. Töissä iskee ihmeellinen pelko siitä, että... tai antaa olla.
Oloni on vetämätön. Meillä on levynjulkaisukeikka. Soundcheckissä vallitsee totuttuun tapaan hermostunut tunnelma, jolta ei edes Sinisen sinfonian kanssa nauttimani pitsa pelasta.
Jossain vaiheessa yhtyeemme kääpiörykmentti lähtee huomaamattani Rebus oy:n toimistolle tavallaan varastelemaan tarvikkeita käsiohjelmaan, josta tuleekin melkoisen mahtava. Ihmisiä valuu paikalle ja mieliala kohenee. Pian tupa notkuu jo liitoksissaan. Meitä ennen esiintynyt Sininen sinfonia kastelee ainakin minun ruutini ja housuni tanakalla ja hallitulla suomirockillaan.
Me soitamme Auton. Kevin ja Mikko T hoitelevat keikkamme aikana automekaanikon tehtäviä ammattimaisesti jättäen korjaushommat ammattilaisille. Konsertin aikana fiilikseni vaihtelevat jumalaisesta euforiasta äärimmäiseen epätoivoon. Kyseessä taitaa olla ensimmäinen keikka, jolla olen katkaissut useammankin kielen bassosta.
Jo kuukausia aiemmin muuan Teemu tiesi kertoa, että soitan liian kovaa, mikäli basson aivottomalta hakkaamiseltani nyt edes ehdin lainkaan soittamaan. Kamalaa sähläystä mokoma kielien katkominen. Onneksi Tommi lunastaa arkkienkelin virkansa vaihtamalla bassoon tärkeän C-kielen kreivin aikaan. Hieman apeaksi laskenutta tunnelmaani kohottaa sekavan, mutta väkivaltaisen vetomme jälkeen eräs vieras neito, joka on ilmeisesti pitänyt hetkeä aikaisemmin aistimastaan toopeilusta.
Olen silti jostain kumman syystä rahtusen epäsosiaalinen, sillä en tiedä, mitä sanoa. Päätämme hakea tarvikkeemme vasta huomenna, jotta pääsen kolmelta kotiin nukkumaan...
...herätäkseni neljältä taas töihin. Olen väsynyt. Olen nukkunut koko viikolla aivan liian vähän. En kestä tätä rumbaa.
Se taisi olla muuten hevosenpaskapuhetta elikkä lööperiä.
Yhtäkkiä, kuin Feenix-lintu tuhkasta, nousen taas killumaan ilon äärelle. Rumba haastattelee meitä kuudelta Suomen kenties parhaassa rock-ruokalassa, ravintola Ilveksessä. Kaikki poikaset ovat paikalla. On levollinen ja nälkäinen olo. Haastattelun päätteeksi laulamme laulun talviterveisistä. Kappale saa arvoisensa lopetuksen Rekosen huutamana. Raivostunut henkilökunta miltei silpoo räksyttävän rumpalimme. Joku kehoittaa välittömästi kappaleen päätyttyä, että turpa kiinni.
Tuomas on kaiketi käynyt Lähiradion ja muuan Teemun räätälöimässä haastattelussa hetkeä aiemmin, mutta en tiedä siitä mitään. Illalla menen Rebus oy:n toimistolle viettämään ylimääräistä syntymäpäivääni saunan merkeissä. Matkalla kaksi KissFM:n bileisiin jutuistaan ja naamoistaan päätellen matkaavaa humalaista neitoa yrittävät vietellä minua, viatonta poikarukkaa, huutamalla kilpaa raiskaavansa minut, mutta en ole kiinnostunut moisesta. Hajustettani kehutaan ja kaulaani nuuhkitaan väkisin, mutta lukuisat merkkiarvailut osuvat väärään.
Käytän Jean-Paul Gaultieria ja juoksen karkuun.
Lopulta pääsen juhliini. Vierainani ovat Tuomas Skopa, Tuula Skopa ja Kauko Skopa. Erittäin rauhalliset ja rentouttavat bakkanaalit niistä tulevatkin, vaikka Kaukolla onkin Marimekon pyjama yllään jo saapuessani.
Unohdan maankuulun after shaveni ja razorbladeni Kitusentielle.
"Viides kolmatta on paras päivä
Suolia syödään, aivoja poistetaan
Saatana on tullut."
Eilisen tapaan vietän päivän tukevasti töissä. Eilen ehdin lisäksi kauppaan ostoksille. Tänään ehdin lisäksi siivota kotiani kaksi ja puoli tuntia. Työpaikkani kanttiinista ei taaskaan saa lounassalaattia. Salaattikortin hankkiminen taisi olla vikainvestointi.
Jotain merkittävää tänään sentään tapahtuu. Juho soittaa, että joulukuusta asti kyttäämäni Nine inch nailsin The Downwards spiralin deluxe -versio, jonka ei huhujen mukaan pitänyt edes saapua Eurooppaan, on yhden kappaleen voimin edustettuna Anttilan levyhyllyssä. Käynkin poimimassa sen kuin pikku puolukan. Huomasin, että Tunnelin levystä ja läheisestä Anttilasta saa taas Autoja.
Sovimme, että meillä on tietty teema keskiviikkona.
Lienee sanomattakin selvää, että monissa liemissä keitetty sankarimme viettää taas päivän töissä. Työt - hallituksen ilkeä pila. Työkaverini pilkkaavat pomoni johdolla Negativen Jonne Aaronia ja yllätyksekseni se tuntuu epäoikeutetulta ja pahalta. Jonne on kuulemma homo, joka pitäisi hakata niin, että kajalit valuvat pitkin seiniä. Kaikki meikkaavat pojat ovat homoja. Jonne on muka keksinyt menneisyytensä lastenkodit ja vaikeudet rock-uskottavuuden nimissä. Saattaahan se tietysti olla tottakin, mutta minua ärsyttää. Olisikohan jonkun tyypin kurja menneisyys helpompi uskoa, jos kyseessä olisi esimerkiksi finninaamainen läski? Pian selviää, että pomo vihaa myös muusikkoja. En tiedä miksi. Jos pomon poika olisi muusikko tai homo, täytyisi hieman keskustella. Jutut ajavat minut hitaasti miettimään äärimmäistä vaihtoehtoa - irtisanoutumista.
Lähden töistä raivoissani ja huvikseni tunteja liian aikaisin. Noudan viimeinkin erään viikkokausiksi unohtamani esineen Svanten talosta. Sen lisäksi kiertelen nöyryyttävästi luomassa hieman valheellista kysyntää levyllemme Itäkeskuksen kaikkiin levykauppoihin. Vastaukseksi saan pelkkää eioota, paitsi kivasti nimetystä Citymarketista, jossa käyn keskustelun:
-Onkohan teillä tätä Sydän, sydäntä tai miten se nyt sanotaankaan?
-Ai mitä?
-Niin tätä uutta levyä, tätä Sydäntä, sydäntä?
-Ai se on varmaan joku rakkauskokoelma.
-Ei kun hevibändi.
-Ei ole.
Kaniini syö sukkani. Lauantaiset ostokseni osoittautuvat toistaiseksi ihan turhiksi, sillä Juho ilmoitti, että meillä on pappateema keskiviikon keikalla.
Voi, kunpa saisin viettää edes tämän päivän vapaalla. Menisin Gornoldille käymään. Gornold on kuulemma rakentanut oman studion kotiinsa. Minua kiinnostaa se kovasti. Tällä hetkellä minua kiinnostaa lisäksi oman EP:n nauhoittaminen, Ravinen kappaleen nauhoittaminen, kesän odottelu, Nine inch nailsin kuunteleminen, kirjoittaminen, lepäily ja yhtyeemme.
Fuck! Olen unohtanut partahöyläni, Jean-Paul Gaultierini ja vaatteeni Rebus oy:n toimistolle. Taidan mennä pesulle.
Tänään on Factoryn konsertti. Meillä on siis erään sortin pappateema, katsaus yhtyeemme tulevaisuuteen. Olemme kaikki pappoja vuonna 2050. Tuomas on siisteyshullu kääkkä ja Gregorius hieman outo ja housuton vaari. Itse vetelen viimeisiäni ja Juho onkin jo vainaa edellisen Factoryn konserttimme jäljiltä.
Keikkaa ennen täytyy taas käydä töissä, mutta ei se mitään, kun voin soitella ilmakitaraa salaa ruokahississä. Minua on pelottanut hieman eräs typerä ja mahdoton asia. Nimittäin se, että jos niillä osastojen laitoshuoltajilla on lämpökameramainen näkö, niin nehän näkevät oven läpi, kuinka heilun ja mesoan hississä kuin joku pahainen rocktähdenlento. Onneksi Predator on kuvitelmaa, sillä munaisin itseni kyseisen möllin silmissä heti, eikä siinä vielä kaikki. En varmastikaan ole Arskan veroinen taistelija, joten äkkiä kalma minut korjaisi Predatorin koikkelehtiessa paikalle.
Illalla tunnelmia laskee aivan saatanasti Factoryn keisarin Santun onneton typeryys. Kotimatkalla päätämme Juhon kanssa epämukavassa asennossa, ettemme enää koskaan soita Factoryssä. Siellä ihan kaikki on hoidettu päin vittua, akustiikka on hanurista ja Juhokin kuoli alkuvuodesta yleisön jalkoihin, eikä kukaan tehnyt mitään.
Tuomas suunnittelee vihaisena tappavansa Santun, mutta ei se sitä tee.
Tehdas-Santtu saa minut yhä raivon partaalle. Tämä päivä on vailla kummempaa sisältöä. Nukun pitkään ja menen taas töihin. Saan kuulla, että minulla on vain kolmasosa odottamastani kesälomasta. Taidan irtisanoutua. En kuitenkaan vielä. Olen nynny, pelkuri ja saamaton.
Herään aivan saatanan väsyneenä nukuttuani taas aivan liian vähän.
Työmatkalla tulee epäuskoinen olo. Mittava työputkeni katkeaa viimeinkin viikonloppuvapaan merkeissä. Ja jo kahdeksan tunnin kuluttua se ihme tapahtuu. Ihmeen tapahduttua menen kotiin nukkumaan.
Alkuillasta tarkastelen uusien yhtyeiden tasoa, sillä Mikko T:n Syöttöpaine ja Kanulan Sininen sinfonia soittelevat Ääni ja vimma -koitoksessa. O-ou, Taisin myöhästyä pahemman kerran Syöttöpaineesta. Hemmetti!
Sinisen sinfonian aikana minulle tulee vahva tunne siitä, että kyseinen yhtye korjaa pääpotin tänä vuonna, mutta taso taitaakin olla aivan hemmetin kova; ei edes alkukarsinnoissa yhtään surkeaa bändiä. Toista se oli silloin, kun me siellä toikkaroimme laskemassa kilvan tasoa. Sininen sinfonia pääsee kuitenkin jatkoon. Juhlistan tapausta tukevilla yöunilla.
Kauhun päivä. Olemme organisoineet työkavereideni kanssa hevi-iltamat. Käytännössä tämä tarkoittanee hillitöntä juomista iltapäivästä ties kuinka myöhään raskaan musiikin soidessa kovaa taustalla. Lähden kotoa vartin yli kaksi. Matkalla minulle selviää, että työkaverini Marko Gordon (nimi muutettu) on viettänyt eilen toisessa porukassa kosteaa ja vauhdikasta iltaa, jossa on verikin virrannut. Tämän takia pienten pitojemme alkamisajankohta siirtyy jonkin verran. Ei se mitään. Menen ex-työkaverini ex-työkaverille ja ex-kaverilleni Jarmolle juttelemaan, peukkupormestaroimaan, syöpöttelemään ja juopottelemaan. Lopulta Marko Gordon ilmoittaa olevansa maisemissa. Jätän ex-kaverini imemään peukaloaan ja lähden etsiämään, Markoa, tuota Gordonien suvun luotaantyöntävää vesaa.
Löydettyäni etsimäni tyypin alkaa matka surman suuhun Maunulaan. Matkalla ynnäilen viinaksieni määrää ja tajuan arvelleeni sietokykyni hieman yläkanttiin. Tilannettani ei helpota se, että nautittuani omat juomani illan isäntä kattaa pitopöydän viinalla. Ja pitäähän sitä herrasmiehenä tutustua pöydän antimiin. Kummallisesti myös onni on puolellani. Voitan monia kilpailuja, joiden palkintona on joku snapsi.
Viina virtaa firman juhlissa.
Pian ulisen kännissä Cannibal Corpsen Hammer-Smashed Facea kovaäänisesti miehekkään heviköörin kannustamana. En tajua mitään. Bussissa minulla ei ole lippua, paitsi se, joka on koko matkan taskussani. Miksi kaikki paperirahani ovat repeytyneet? Miksi kurkkuni on kipeä ja vatsaani kivistää? Miksi oloni on niin askarruttava? Päästyäni baariin otan ritolat ja pyrin kotiin. Ihmeen kaupalla muutaman miehisyyttäni halventavan pusikkoreissun ja tajuttomuuden rajamailla hoipertelun jälkeen huomaan olevani kylmettynyt ja kotona. Huutaisin riemusta, ellei pelkkä ajatteleminenkin yrjöttäisi. Siksi painun pehkuihin.
Yök.
Otan ihan rauhallisesti koko päivän - alasti.
Päätän, etten juopottele vähään aikaan. Moni taitaa päättää niin joka lauantai/sunnuntai. Viimeksi, kun näin päätin, vierähti puolitoista vuotta ilman alkoholia. Saa nähdä, kauanko hurja yritykseni kestää tällä kertaa. Viikon? Kuukauden?
Illalla avatessani kännykkäni saan yllättävän tekstiviestin ja asiallisen kehoituksen puhelimitse. Asiallinen kehoitus raivostuttaa minut uneen.
Taas töihin. Oloni on yhä hieman hutera. Vatsani tuntuu ikään kuin repeytyneeltä. Kun pääsen kotiin, teen ruokaa kahdelle ihmiselle.
päivän menu.
tuorejuustolla siveltyjä lämpimiä vuohenjuustoleipiä à la Gulph Lundgren
pasta lätärdiana
eestiläistä vaniljajäätelöä
Pääruoan kohdalla syöminen alkaa tökkiä. Vatsassa kirvelee. Olen varmaankin juonut sisuskaluni tohjoksi. En halua syödä jäätelöä. Jotakin on pahasti pielessä, sillä yleensä rakastan jäätelöä.
Töissä saan kutsun oluelle. En mene. Oloni on vieläkin hieman erikoinen, mutta jo huomattavasti parempi. Menen bänditreeneihin, joissa toisinaan hieman harharetkillä ollut uskoni yhtyeemme livesoittoon palautuu täysin viimeistä nokaretta myöten. Illalla syön jäätelöä ja taas jokin hiertää kupuani. Pitää varmaan mennä jollekin tohtorille juttelemaan. Tai emmää.
Haluaisin nukkua. Menen nukkumaan.
Vaikuttaa lupaavalta. Herättyäni oleskelen hetken rauhallisesti. Sen jälkeen saan jostain tarmoa siivota melkein koko huushollin. Tänään on tiedossa bassoefektien muokkausta. En taida mennä töihin. Rohkaisen mieleni ja lähden Vuosaaren telakalle kaupan kautta. Ostan limpparia ja suklaata evääksi. Bussi 90A kyyditsee minut turvallisesti ja nopeasti perille öljyisen telakan kupeeseen. Minua jännittää, millaiseen efektien sekametelisoppaan olen nokkani työntämässä.
Muutaman tunnin jälkeen hymy kirpoaa kasvoilleni. Nuppeja ja nappeja kääntelemällä allekirjoittaneen peukkupormestarin soitto saa aivan uutta potkua ja ennen kaikkea selkeyttä. Särösoundiin löytyi kaipaamani ruisleipäsoundi.
Ruisleipä kuvaa mielestäni parasta mahdollista säröä erittäin hyvin. Rosoinen pinta ja pieniä irtomuruja orgaanisen ja rouhean herkun päällä. Ja eikun syömään!
Syntyihän siellä bändikämpällä mahtava arsenaali muitakin efektejä. Muutamat kappaleet saavat tuta snadin muodonmuutoksen, jos efektit toimivat. Etenkin Pappa sanoi, että hyvältä kuulostaa. En sitten tiedä, miltä mokoma bassoporu soundaa koko yhtyeen kanssa.
Taitaa olla aika syödä suklaata. Ja kas, nyt ei enää kirvele/kivistä/satu/hierrä/vihlo masua.
Hyvää päivää!
Kitusentieltä parranajovehkeitä ja vaatteitani - Jean-Paul Gaultierin hajuista pulloa unohtamatta - noutaessani löydän paikalta mukavan ja hieman päihtyneen Tuomaksen. Minulle tarjotaan viiniä, mutta aika ei taida olla vielä kypsä. Sen verran vatsani oireilu minua säikäytti, että ainakin tuonne huhtikuun alkuun taidan elää tyystin ilman viinanperkelettä. Sen siitä saa, kun on tällainen amatööri.
Tuomaksen kanssa väitämme jostain kumman syystä Tuulalle, että vihaamme homoja ja että Juho on homo.
"Ei ole Jumala tarkoittanut miestä ja miestä yhteen. Ei muuta, kun vaan itteä niskasta kiinni, jos alkaa tuntea homoutta sydämessään."
Väitteemme homovihastamme menee läpi heti ja Juhon homouskin muuttuu uskottavaksi välittömästi, kun sanomme, että Juho deittailee nykyään erästä tuttua poikaa. Tuula puhuu meille kunnioitettavasti järkeä. Jossain vaiheessa moraali puuttuu peliin, ja paljastamme jekuttaneemme pikkuisen koko illan.
Keksimme kaksi uutta efektiä. Ne ovat Demonizer ja Pedal demonizer.
On se herkässä tällaisen nysverön rautainen itsetunto. Annapa olla, kun Suomen johtava rock-kriitikko mainitsee sanan uusiometalli kolmen tähden arviossaan, niin jo vain alkaa pojua askarruttamaan, että mitä vittua sitä on tullut tehtyä. Ei kai vaan Auto mitään nu-metallia ole? Eihän?
Nyt tuli tekstiviesti.
Voi ei.
En halua kenellekään mitään pahaa.
Tämä on kamalaa.
Alakuloinen olo. Ajatukset piinaavat pääkoppaani. Teen paljon töitä töissä saadakseni muuta ajateltavaa.
Hieman tuossa illemmalla on fotosessiot, jossa yhtyeemme osoittaa nestori-Tuomaksen johdolla yhteistyökyvyttömyytensä. Ihan hauskaa meillä on kuvaaja-arkkienkeli Tommia myöten. En muuten ylläty paljoakaan, jos pikkuruiset munaskuukkelini päätyvät koristamaan valtakunnallisen julkaisun sivuja.
-"Okay, let's go back to work"
-"You workaholic!"
Teeskentelyä on muun muassa se, kun ihmiset puhuvat lemmikeistä ja vainajista persoonapronomineilla, vaikka käyttäisivät elävistä tyypeistä ihan pokerina näitä demonstratiivipronomineja. Mutta eihän se haittaa hittoakaan.
Rakastan muuten elukoita.
Parhaat eläimet TOP 5
1. Koira
2. Kani
3. Apina
4. Kissa
5. Rotta
Minulla ja Tuomaksella on enää yhdeksän kuukautta aikaa nimipäiväämme. Se ei auta viiltävään migreeniini.
Kuuntelen uusinta levyäni, Kometan Like a Light Bulbia. Se on muuten pirun kova lätty.
Kello on kahdeksan. Minulla on kuusi tuntiä aikaa ennen töitä. Tänään aion hakea uunilämpimät henkilöpaperit kytiltä, vierailla internetissä, siivota, syödä kokonaisen pitsan ja keskustella henkilön kanssa käsipuhelinliittymästäni.
Menen nyt, moi.
Töissä katselen Beatrix Pottrin Petteri Kaniinia. Se tekee oloni surulliseksi. Siinä Petteriä katsoessani ymmärrän, että omat kanimme Viiru "Miissumou" Enkeli ja Lettu "Lepa" Pesonen eivät ehkä sittenkään ymmärrä maailmaa ja etenkään puhetta yhtään. Taitaa eläimien maailmankuva ja älykkyys olla ihan erilaista kuin ihmisillä. Kyllä vaistot aika nopeasti älyn pesevät, siitä kaksi esimerkkiä, jotka olen lukenut lehdestä, nähnyt telkkarista tai kuullut Marjolta.
Esimerkki 1: 26.12.2004 jossain Aasiassa jotkut norsut, joilla kuljetettiin turisteja olivat aamulla pikkuisen levottomia ja yhtäkkiä alkoivat itkemäänkin pikkuisen. Nämä norsujen taluttajat olivat ihmeissään, kun eivät edellä mainitut elefantit ikinä ennen olleet niin käyttäytyneet. Eläimien selkään lastattiin kaikesta huolimatta satsi ihmisiä. Heti, kun viimeinen tyyppi oli kyydissä, kaikki norsut juoksivat pillastuneena vuoren rinnettä ylöspäin eivätkä pysähtyneet kohteliasta pyynnöistä huolimatta. Myöhemmin selvisi, että tsunami oli pyyhkäissyt alueen yli. Norsut taisivat pelastaa pari hahmoa vaistojensa avulla.
Esimerkki 2: Telkkarissa näytettiin, kun rotta pistettiin aivan kamalan monimutkaiseen labyrinttiin. Ensin se kolusi paikat tarkasti umpikujia myöten ja löysi pihalle vasta huolellisen tutkimisen jälkeen. Toisella kerralla oikea reitti löytyi jo hieman paremmin ja kolmannella yrityksellä rotta käveli suoraan oikeaa väylää pitkin. Annapa olla, kun ihmisen pistäisi seikkailemaan sokkeloon, jonka kaikki seinät ovat identtisiä. Voisi vierähtää tovi, ennen kuin alkaisi vituttaa niin, että pistäisi ne hevonvitun seinät ihan paskaksi.
Ostin muuten Suosikin, koska minulle selvisi, että olemme suosikkeja.
Minulle ei ole tapahtunut hetkeen yhtään mitään. Siksi kerron tylsän tositarinan, joka jostain syystä tuli mieleeni heti herättyäni. Se on yksi vaalimistani noin kymmenestä kultamuistosta.
Nimittäin joskus vuonna keppi lähdimme Tuomaksen, Tiinan, Piian ja Juhon kanssa ajelulle. Ajoimme Sipooseen, missä istuimme tovin vajan katolla, leikimme kirkkistä, roikuimme kyltissä ja vöyhötimme metsässä. Sitten lähdimme Porvooseen autolla. Vanha Porvoontie loppui hieman yllättäen ja ajoimme meilkein ojaan, mutta ei siinä mitään.
Porvoossa soittelimme kitaroita ja tölkkejä kadulla ja lauloimme jotain hevonpaskaa iltaan asti. Äkkiäkös nurkan takaa ilmaantui joku ukko, joka antoi meille sata mummonmarkkaa vaivanpalkkaa ja toivoi, että olisimme hänen lapsiaan. Se oli ihan mukavasti sanottu. Kyllähän sillä satasella kaksi tukevaa ateriaa saatiin paikalliselta nakkikioskilta ja jäi vielä paljon rahaa ylikin. Loppurahoilla maksoimme itsemme sisälle baariin. Baarissa huomasin kadottaneeni lompakkoni ja sen mukana muutaman satasen. Oho! Tuomas tarjosi minulle lohdutukseksi loppuillan juomat.
Emmehän me voineet lähteä takaisin kotiin, kun kaikki olivat umpitunnelissa eli tuubassa eli soosissa elikkä siis humalassa, eikä kukaan voinut ajaa autoa. Tytöt ja Juho menivät nukkumaan in the house. Minulle ja Tuomakselle ei oikein riittänyt tilaa ja meillä oli vielä pikkuisen draivia. Tuomas hävisi jonnekin ja ajattelin seikkailla sitten yksin. Seikkailua helpotti lukitsematon polkupyörä, jonka nappaaminen tuntui jostain syystä ihan oikeutetulta. Porvoo tuli nopeasti tutuksi.
Siinä pyöräillessäni kuulin, kun nurkan takaa kuului valtavaa kirskuntaa. Sieltähän se Tuomas tuli jollan vanhalla pyöränrämällä. Samanlaisia varkaita kaikki tyynni. Ajoimme hetken kilpaa alas hiekkatien mäkeä. Minä menin mukkelis makkelis kolmenkympin vauhdissa ja hampaani meni katki. Au!
No, palautimme pyörät löytösijoilleen ja menimme jonkun muskeliveneeseen jauhamaan paskaa ja unta. Aamulla menimme Sipoon metsän kautta kotiin. Uskomatonta, mutta siellä metsässähän se lompsa oli. Vau.
Ei siinä sitten hittoakaan.
Keskiviikon päätteeksi suunnittelemme ystäväni Juhon kanssa hieman pikku paitulia nuorten iloksi. Kyllähän se juomalakkoni katkeaa kuin vanhan kamelin jalat louhikossa. Poden kolmesta oluesta hieman huonoa omaatuntoa.
Marko Gordon kertoo saaneensa kirjeen, joka velvoittaa hänet Suomen palvelukseen 4.4. alkaen yli vuodeksi eteenpäin. Otamme sille. Eilisen jäljiltä rammalta juoppokamelilta poistetaan pää ja rusinanmuotoinen maksa.
Puolikkaan vaniljavodkapullon jälkeen olen jo valmis menemään Nosturiin katselemaan Finntrollia. Ja eipä aikaakaan, kun päihtynyt ja sekava sankarimme - tuo hyväntahtoinen, mutta väärinymmärretty hahmo - nähdään permannolla etusormi ja pikkurilli pystyssä huutamassa vanhasta muistista, että trollhammaren.
Markolla on vientiä. Minä menen ymmärtääkseni kotiin, enkä voi mitenkään käsittää, mitä joku puhuu minulle bussipysäkillä.
Tuomaksen kanssa autoillessa raportoin erittäin huolellisesti menneen ehtoon tapahtumat. Keskitymme pohtimaan, mikä se trollhammaren on. Mitä veikkaat, rakas lukija? Onko se
a.) peikkojen operoima vasara?
b.) vasara, joka pätkitään peikot paskaksi?
c.) joku muu, mutta mikä ihme?
Vastaukset voit lähettää tekstiviestitse normaaliin hintaan numeroon +358408242131 tai tuttuun tapaan sähköpostilla sydansydan@luukku.com.
Valmistamme krapulaisten ja huippukivojen treenien päätteeksi kaksi pikkuista ristiä, joista toisen asettelemme telakan pihamaalle ja toisen pakettiauton kyytiin. Käymme Mikon kanssa papinpaitametsällä muiden poikien matkatessa ravintola Turkoosiin Helsingin sydämeen.
Nå, sano norjalainen.
Annapa olla, kun saavumme Mikon kanssa perille, niin jo vain paikallinen palkollinen mies ilmoittaa aikeistaan huijata illalla esiintyviltä yhtyeiltä Skyjackerilta ja Sydäreiltä mitättömän summan rahaa. Ja hitto soikoon, mehän suostumme. Tosin en puoleen tuntiin voi ajatella oikeastaan mitään muuta.
Tämä taitaa olla klisee, niin kuin puolet jutuistani, mutta se on kyllä kuvottavaa, kun nuo markkinaukkelit ja mikä jottei akkelitkin keksivät vuosikymmenestä toiseen saman kantavan teeman rahankeruupyrkimyksilleen: Harvempi muusikko jaksaa kiinnostua vittuakaan mistään sopimusteknisistä koukeroista, joten muusikoilta on helppo kääriä tuohet omaan lompsaan.
Turkoosin huijauspyrkimykset olivat kaiken rehellisyyden nimissä erittäin mitättömiä ja melkeinpä hyväksyttäviä. Sen sijaan, arvon lukija, varoitan sinua oululaisesta räkäluolasta, ravintola Lentävästä lautasesta. Jos sinulla on bändi, koita välttää nimenomaista esiintymisareenaa viimeiseen asti. Äidyn muisteloon ja kerron pikkuisen kertomuksen, joka tapahtui syksyllä 2004. Voit itse päätellä, kuinka suuri osa seuraavasta tarusta on katkeruuden värittämää diibadaabaa.
Soittelin pitkin syksyä ja sovin pienen keikan kyseiseen puljuun ystäviemme yhtyeen Ravinen kanssa. Puhelimessa sovin, että laulukamoina käytetään paikan tiskijukkalaitteistoa. Vaan hitto soikoon, kun saavuimme pääkallopaikalle, selvisi, ettei niitä sovikaan käyttää. Lupauksen oli antanut kuulemma baarin pomo, joka hoitaa kaikki asiat, vaikkei tiedä mistään mitään. Minun olisi kuulemma pitänyt tietää se etukäteen.
Baarin keikkabuukkaaja – tuttaville Carlos Dickhead -huusi minulle puhelimessa, että painukaa vittuun ja matkakorvauksia saati keikkarahoja on aivan vitun turha odotella, vitun homo. Ynnäilin nopeasti kahden auton bensiinikulut Helsinki-Oulu-Helsinki -välille ja raivostuin. Sain hädin tuskin sovituksi, että jos paikalla olisi laulukamat puolen tunnin kuluttua, saisimme soittaa sovitusti, mutta rahoista pitäisi sitten keskustella uudestaan.
Vaan miten järjestää laulukamat puolessa tunnissa perjantai-iltana seitsemältä vieraassa kaupungissa?
Ystäväni Ansku tuntee joitakin oululaisia bändiläisiä, ja enkelin laupeudella siunattu Hannes lainasikin meille mikserin, mikrofonit ja kaapit. Hannes - laupias suomalainen. Perhana, ehdin siinä jo ajatella, että nyt se baarimulkku sai nenilleen. Virittelimme hunajaisia laulusoundeja kohdalleen, kun herra Dickhead saapui kertomaan, että alunperinkin mitätön keikkaliksa (150e/bändi) oli täten puolitettu. Carlos-parka ei kestänyt nimittäin aiheuttamaamme stressiä. Mieleeni juolahti ilkeitä asioita, mutta en tohtinut niitä kovinkaan julkisesti lausua ääneen. Ihmettelin vain, mistä herra Dickhead oli stressinsä onnistunut hankkimaan, kun me kuitenkin hoidimme ihan kaikki järjestelyt ja semmosta. Vaan ei auttanut mikään. Ajattelimme, että fuck it, rock'n'roll.
Vaan siinä vaiheessa, kun Ravinen kitarat laukesivat hevonpaskaksi aavistelimme, että olimme koko kööri aika huono-onnista sakkia. Olisimme tietysti lainanneet omia soittopelejämme, jos kielemme eivät olisi niin typerän paksuja alapäästä ja toisaalta naurettavan ohuita sieltä yläsektorilta. Sektoreista puheenollen, saatoimme yhdessä aavistella, että kitaroiden laukeaminen pyöräytti onnenpyörän rosvosektorille, taas kerran.
Ja niinhän siinä kävi, että Dickhead haistoi rahan ja syöksyi paikalle kertomaan, ettei maksa sittenkään mitään ja Sydän, sydän ei saa soittaa kylmenevillä lauteilla. Intronauhan jo pyöriessä keskustelu äityi pieneksi huutokuoroksi. Kysyin, mitä Dickhead menettää, jos antaa meidän soittaa. Vastaus kuului, että illan viikkokausien mainostus on mennyt hukkaan ja se vitutti suunnattomasti Oulun rokkiparonia. Sanoin, että oletettu mainostus menee vähemmän hukkaan, jos menemme soittamaan. Naama punaisena sovimme molempien yhtyeiden yhteiseksi palkkioksi 75 euroa ja pääsimme tahkoamaan tukevalla persnetolla sitä, mitä parhaiten osaamme. Nimittäin heviä.
Itse keikka meni aivan hyvin. Keikan jälkeen pähkinöiksi ja terhoiksi muuttunut yleisö hurrasi ja eräs tyyppi kertoi meille, ettei keikkaa oltu todellakaan mitään viikkokausia mainostettu. Tyyppi tunsi keikkabuukkajan, eikä ollut silti kuullutkaan, että esiintyisimme illalla. Kolmen aikaan samana iltapäivänä Dickhead oli kiinnittänyt kaksi viikkoa aiemmin lähettämääni keikkajulistetta ravintolan seinälle ja heittänyt loput kahdeksantoista käsityönä väännettyä liparetta roskiin.
Ravintolan ainoa ystävällinen baarimikko tarjosi meille tiskin takaa aivan kamalasti viinaa ja siitä jäi hyvä mieli. Palkitsimmekin hyvän hahmon seuraavana päivän jollain leipomallamme kakun tapaisella namilla.
Yhteenvetona: Lentävä lautanen - mene vittuun tai Marsiin.
Onpa pitkä perjantai.
Ihmeellinen ja huono tunnelma aamulla.
Menemme Marjon kanssa katsomaan akustista Superchristia Tuomaksella ja Väinö Harhalla vahvistettuna. Ja aivan saatanan hyvin kokoonpano groovaakin - totuttuun tapaan. Erityiselle jalustalle haluaisin nostaa Lassin 808-beatboxauksen ja Väinön skrätsäyksen, vaikkei kyllä koko ensemblessä kukaan totisesti jää kenenkään varjoon. Etenkään, kun ottaa huomioon, että keikkaa varten oli tiettävästi pidetty yhdet pikaiset treenit.
Julius, tuo pöhöttynyt sika, esittää myös aivan uskomattoman version Rauli "Badding" Somerjoen ikivihreästä Paratiisista. Miten voi ihmisestä lähteä tuommoisia ääniä?
Tuomas luulee illemmalla, että ajattelen pahuuttani ja oksennan, kun todellisuudessa yskiä röhähtelen loputtoman Cannibal Corpse –pastissin päätteeksi.
Jatkamme iltaa Fredrikinkadun varrelle anniskeluravintolaan. Sisälle pääsee vain baaritiskin kautta. Sinisen sinfonian Santeri "Santtu" Kanula saapuu suihkunraikkaana sulostuttamaan saastaista seuraamme. Keskustelemme Hapsiaisten monenkirjavasta suvusta, käymme Tuomaksen ja Santun kanssa kusemassa asteriskiin ja nautimme pikkuisen lonkeroa, olutta ja olkeroa.
Santtu - Yllytyshullujen tuore juontajaehdokas - juo tuhkakuppina toimineesta tuopista ja karistaa röökinsä omaan suuhunsa freesin tuopin ja kunniotuksen toivossa.
Ihmeellinen ja hyvä tunnelma illalla.
Serkkupoika pyytää lenkille, mutta perhana, kun olen aina niin helvetin kiireinen.
Käymme moikkaamassa äitiä ja tämän äitiä eli mummua Herttoniemessä. Sitten menemme katselemaan valokuvia ja Saga-neidin keikistelyä Virtasen ja Riikosen huusholliin. Venäläissuklaa ja rahkapullat tekevät kauppansa. Saga taitaa pitää riisimuroista ja kahvin jauhamisesta.
Herään neljältä ja valvon melkein seitsemään ihan tahtomattani. Vuosaaren nurkilla taitaa tulla pikkuisen valoisaa joskus puoli seitsemältä. Sitten nukahdan ja nukun kamalan myöhään.
Syön puoli tuokkosta mämmiä. Pieni, ruskea pääsiäispupu Viiru maistelee uteliaana, mitäs vitun paskamössöä se isäntä oikein tunkee leipäläpeensä. Kyllä suomalaiset perinneruuat näyttävät uppoavan pieneen suomalaiseen maalaisjussiin ihan hyvin.
Häviän Marjolle Yatzyssa ihan pystyyn. Marjo sai ylhäältä yhtä monta pistettä, sai törkeän hyvän sattuman ja onnistui itse yatzyssa.
Haluaisin automatkalle jonnekin Suomeen.
Näen ihan kotinurkilla jotain perin harvinaista. Vanha kunnon palokärki nakuttelee pikku nokallaan jotain keloa. Mainitsen tapauksesta ohikulkevalle papalle. Pappa sanoi, että ohhoh, ja että Helsingissä elää noin 80 nisäkästä, joista kolmea lukuunottamatta kaikkia tavataan bändikämppämme naapurustossa.
Kerään kakkaa Meilahden sairaalan jätepisteistä yhdeksästä viiteen.
Hieman tuossa illemmalla menen Santeri Pietarin ja Marjon kanssa katsomaan Takiaista. Pohjustamme iltaa parilla kaljakupposella ja kohta olen taas onnellisesti/onnettomasti soosissa. Saan kuulla, että Takiaisen kitaristi lähtee yhtyeestä niin sanotusti pois. Myöhemmin kuulen "varman" huhun, että tilalle tulisi pianisti. Idea vaikuttaa rohkealta ja hyvältä.
Marjo lähtee kotiin ja minä jatkan Santun kanssa iltaa vielä pikkuhetken Kalliossa, jossa törmään entiseen työkaveriini Maijaan seurueineen. Pelaamme intuitio-peliä, jossa pitää määritellä jokaiselle pöydän ääressä oleskelevalle tyypille rooli annetun viitekehyksen sisällä. Viitekehyksiä ovat tällä kertaa ainakin soittimet, autonmerkit, biisit, eläimet, Turku, maat, kaupungit ja Helsingin rakennukset.
Minä olen muistaakseni ainakin Norja, Makkaratalo, Kate Beckinsale, kontrabasso, Chrysler, Turun keskustori ja tursas.
Kun on vauhtiin päästy, niin antaa mennä vaan. Täräytämme pirssillä keskustaan diskoilemaan. Taksimatkasta vielä semmoinen kuriositeetti, että taksikuski soittaa kyllä melkoisen muhevalla volyymillä Kate Beckinsale –wannabe Oslon omistamaa Nine Inch Nails -lättyä. Sehän meikäläistä lämmitti.
Diskon tarjonta keskittyy keskiviikon kunniaksi lapsellisiin lauluihin, kuten MC Koppakuoriaiseen, Pää-olkapää-polvet-varpaat -hittiin ja Dingoon.
Ymmärrän onneksi juoda energiajuomaa, vettä ja kolaa valkovenäläisten ja tuoppien välissä. Oloni on aivan bueno, kun lähden kotiin. Santtu jää vielä jatkoille. Jatkot - illan hauska tunkio.
Ja tietäähän sen, mitä tapahtuu, jos Santtu on jatkoilla.
Aamulla saan tekstiviestin, joka paljastaa minulle Santun myöhästyneen kolme tuntia töistä.
Voi olla, että olen jo sanonut tämän, mutta kuulin pienenä, että Jyväskylän suurajoissa joskus vuonna stetson Juha Kankkunen oli menestynyt ensimmäistä kertaa urallaan kohtuullisen hyvin. Kuuluttaja oli todennut lakonisesti, että Kankkunen - aamun suuri yllättäjä.
Mistäköhän tuo tuli mieleeni? Hmm...
Lähden kaupunkikierrokselle katselemaan ennen töitä ja piipahdanpa Johanna Kustannuksen kromia, marmoria ja timantteja pursuavissa kristallipeilisaleissa moikkaamassa Samia ja Siniä. Sini lupaa auttaa minua huomenna.
Yhtäkkiä kännykkäni ei toimi. Ihmettelen sitä viisi sekuntia, kunnes muistan sopineeni asiasta Dna-organisaation kanssa. Dna on katsonut parhaaksi hakkeroitua saastaisilla näpeillään bittiviidakkoon polttamaan hauraat digitaaliset siltani Soneraan. Mukavaa, ettei minun tarvinnut tehdä sitä itse. En olisi kestänyt katsoa soneralaisten vettyneitä silmiä eron hetkellä.
Töissä minua väsyttää. Onneksi on ihan rauhallista. Taidan koisia hetken eli tunnin.
perjantai 1.4.2005
Tänään taitaa olla yöllisen keskustelun aika.
En kyllä ehdi Sinin juttusille tänään. Fuck.
Työpäivä vilahtaa hetkessä ohi. Käyn morjenstelemassa toistamiseen sairaalaan joutunutta Hugoa ja kusetan äitiä olan takaa kuraveden ja sillin kera. Sitten kirmaan pää kolmantena jalkana kotiin pitämään levyraatia yhtyeen pojille. Moraalisen voiton saa Tuomari Nurmio, sillä Mikko ei ollut vielä paikalla, ja siitä huolimatta pisteet kohoavat lähestulkoon maksimiin. Virallisesti voitto kuuluu kuitenkin Kiuas-yhtyeelle.
Teknisesti siirrymme lauantain puolelle, mutta se ei kiinnosta minua kanan paskaisen pershöyhenen vertaakaan.
Siirrymme pikaisesti Pöllölaaksoon. Tuomas soittaa vahingossa ovikelloa ja herättää kärttyisenä uinuvan vartijaporsaan. Tilannetta ei rauhoita adoptoimamme löytöhattu, joka sijoitetaan valvontakameran ylle. Viimeisenä silauksena Tuomas - tilanteiden magneetti - suihkauttaa huumorimielessä hitusen hiuslakkaa tuon valvovan mekaanisen kykloopin silmämunaan. Vartija ryntää paikalle kusipää kolmantena jalkana läksyttämään typerästi käyttäytyvää seuruettamme. Poliisienkin kutsumista väläytellään. Hyvin alkanut ilta kuivuu kokoon. Tunnelma latistuu hieman yli nanomillimetrin paksuiseksi lätyksi, kun selviää, ettei juontaja ole kuullut, että paikalle on tulossa kokonainen yhtye. Maikkari on hoitanut hommat melko leväperäisesti. Juhon painuttua vittuun arvomme, ketkä kaksi joutuvat menemään sisään. Arpaonni suosii Mikkoa, ja niin yhtyeen kuopus lähtee bailaamaan jonnekin, mistä minä ja Tuomas voimme vain uneksia.
Lopulta on ihan kivaa.
Aamulla herään chat-morkkikseen.
Pikkuisen myöhemmin siirrymme syrjäiseen soppeen Oranssiin kantamaan tavaroita pikkuisen. Kohta jo ilmoille pärähtää tukeva F-nuotti basson sormea ohuemman kielen heiluttelemana. Kyllä tästä vielä hyvä tulee.
Syöttöpaine yllättää kovuudellaan. Taitaapa yhtyeellä olla myös illan suurin fanikatras. Nostan Pätkä-Tuomaksen hartioilleni, jotta tuo onneton kääpiö näkisi kerrankin jotain. Siellähän se Mikko-T veivaa gepardiaan kuin riivattu apina. Laulajapoitsulla on uskomaton ääni.
Sininen sinfonia asettaa riman jälleen kerran SM-lukemiin omalla vedollaan, joka haiskahtaa varsinaiselta hittikimaralta. Kolmen vartin perästä astelemme illan antikliimaksina lavalle veivaamaan parit rallit heiluvien lasten iloksi. Show, joka käsittää kolme oppilasta, opettajan ja Alepan myyjän, on kuulemma hassu.
Mitä sitten tapahtuu?
Menemme Treffipubiin, jossa Palle, tuo viirusilmäinen huumorin airut, pitää hullunkurisen esitelmän yksimastoisista purjeveneistä.
Taidamme harjoitella hitusen Hämeen oppilaskunnan kerhohuoneella pidettävää esitystä varten. Illalla myöhästyn teatterista.
Menen töihin. Lähden töistä. Teen jotain jonninjoutavaa. Menen nukkumaan.
Muuten sama kuin eilen, paitsi kopioin poikain teoksia ostamalleni keltaiselle 125g/m2 paperille musteettomalla kopiokoneella, autan Tuulaa kantamaan vanhentuneita kukkia saunaan ja suihkuun, selailen browserilla nettiä ja myöhästyn teatterista toistamiseen.
Käsiohjelman huonoon laatuun viittavat läiskät harmittavat minua neljän tunnin aherruksen jälkeen.
Tutustun toisen kerran elämässäni ompelun salaiseen maailmaan. Meillä on nimittäin illalla tavallinen (lue: taivaallinen) konsertti salissa, ja sitä varten pitää nivoa käsiohjelman neljäänkymmeneen nippuun.
Sitten kohta jo viideltä syöksymme Tavastian uumeniin odottamaan soundcheckin alkua, joka venyy ja venyy ja venyy ja venyy ja venyy ja venyy Maijan soitellessa posket punaisena lavalla. Gregoriuksen kanssa emme voi kuin päivitellä armoitetun rumpali-Kallen muhevia soundeja ja menevää soitantaa. Omakaan soundcheckimme ei ole mikään läpihuutojuttu. Katselemme kaiken noin kolme kertaa tarkemmin kuin koskaan aikaisemmin. Se tuntuu ihan hyvältä idealta. Harvemmin sitä tuntia tarkastellaan.
Illemmalla soitamme puolitäydelle salille kohtuullisesti. Mieleeni kahliutuu ainakin yleisöön saapunut alle satapäinen Hyksin poliklinikan kirurgien ryhmä, kaksi tyttöä eturivistä, jotka katselevat koko ajan toisiaan meitä hauskasti halveksuen, oululainen Merja, Matti "Pelle" Pesolan ilmeet, Marjo, jota en näe missään, vaikka onkin paikalla ja sitten tuntematon kalju ja iloinen poika, joka soittaa koko ajan kaikkia ilmasoittimia. Keikan päätteeksi minä ja Juho annamme ilmamuusikolle plektrat toisistamme tietämättä. Rekonen yrittää lahjoittaa virvelin nakkaamalla sen yleisöön, mutta kummasti se ilmestyy takaisin haltuumme.
Takahuonetarjoilu saa tottumattoman kaverin pään sekaisin helposti. Oho! Pääni meni sekaisin. Maj Karman keikan jälkeen pistän Simon ja Marjon kanssa kamat nippuun, mutta kappas keppanaa, sille tielleen jää neljä purkkia Väri-Kallen talomaalia (Färg-Kalles husfärg) ja Kalevala-korun Aurinkoleijona-kalvosinnappi. Asiasta jotain tietäviä pyydetään ilmoittamaan koko juttu osoitteeseen sydansydan@luukku.com.
Hei muuten, kuljetettuamme omaisuutemme em. maaleja ja nappeja lukuunottamatta tukikohtaamme rakennus kakkosen F1-rappuun suihkuhuoneeseen turvaan menen kotiin, kauppaan syömään ja illalla keilaamaan oululaisen Merjan ja helsinkiläistyneen Marjon kanssa. Olen sikahuono.
Queens of the stone agen joku biisi joltain muulta levyltä kuin Songs for the deafilta tai juuri Songs for the deafilta on aivan hyvä.
Haluan tutustua heavykapakkaan Kalliossa urheilutalon yhteydessä. Niin astelen töiden jälkeen polleana veljeni Jonin ja Muppetshow'n rumpalin kanssa sisälle. Tunnelma on hyvä ja musiikkitarjonta miellyttää minua. Muun muassa System of a down, Marilyn Manson ja kaikkien aikojen paras bändi Nine Inch Nails saa siivun soittoaikaa. Voisin käydä täällä useamminkin.
Yöllä maistan pitsaa ja totean, että hyvää se on.
Kamala päivä.
Kamalampi päivä.
Ajattelen, siis olen töissä.
En tee mitään, paitsi töitä.
Voin käsitellä tuon Automme kappale kappaleelta. Sitä on tehty monessa lehdykässä monen muun levyn kohdalla. Mutta varo, joidenkin kappaleiden kohdalla on typeriä paljastuksia, joiden myötä saattaa kadota jotain mystiikkaa. Ai mitä mystiikkaa?
Tuntuu tyhmältä tehdä tämä itse.
Elikkä näin:
Pappa sanoi, että
Itseoikeutettu aloitusraita levylle. Askarruttava livekappale, jota kuullaan keikoilla vain toisinaan. Meidän piti laittaa myös oman pappani höykyhäyky -slogan kappaleeseen, ja siellä se onkin koirien kuultavissa hyvin hiljaa bassoraidoilla. Ensimmäinen kappale, joka selvitti minulle, mistä akustisessa tuotannossa voi olla kyse. Jos joku noita säveltäjä/sanoittaja tietoja kaipaa, niin meidän pumpullamme se on hieman vaikeaa, koska teemme niin paljon yhdessä. Lähestulkoon aina laulumme perustuvat johonkin aihioon, mistä on pikku hiljaa kasattu joku lauluntapainen kyhäelmä. Voisin silti melkein pistää osan päästäni pantiksi, että tämä laulu on lauluistamme kaikkein selkeimmin yhden hahmon käsialaa. Nimittäin Tuomaksen. Laulu on muuten ihan alun perin sävelletty Ylioppilasteatteria varten.
Kuolema tulee
Tämäkin on enimmäkseen Tuomaksen työtä. Haiskahtaa hyvältä kappaleelta. Basistin näkökulmasta laulussa soljuu ehkä levyn parhaat bassokuviot. Säkeistössä soitimme bassoa pujottamalla irtokielen basson kielen ali ja liu'uttamalla sitten sitä rytmikkäästi kuin...no tiedätte kyllä. Vaan mitä ihme laulua/murinaa kuuluu näiden "tietää kaiken" -huutojen välissä. Jaa-a!
Suu auki
Ensimmäisiä kappaleitamme koskaan. Livenä joku joskus sanoi kappaleen kuulostavan Prodigyltä. Keith Flint kääntyy vuoteessaan. Kappale kertoo kaiken muun ohella ensimmäisen kappaleemme soittamisesta saaduista vammoista. Sävel ja sanat Tuomas Skopa. Muistan, kuinka yllätyin silloin joskus kuullessani laulun sanat ensimmäistä kertaa. Tuomas oli onnistunut hevaamaan itselleen niskapiiskavamman. Saapuessaan tiukasti doupattuna lääkäristä mammanpoika Tuomaksen äiti soitti, että mitäs se tohtori sanoi. Tuomasta ei höpinät juurikaan sillä hetkellä tainneet kiinnostaa, joten yllätyksekseni huomasin esittäväni puhelimessa Tuomasta Tuomaksen äidille. Hoidin homman kotiin vastailemalla näppärästi ja hieman välinpitämättömästi Tuula Skopan, Itä-Helsingin parhaan kokin, uteluihin. Eivätkö muuten lähes kaikki lääkärit olekin vanhoja ja mukavia?
Paskaa
Kappale kertoo paskasta - tuosta elämän huvittavasta tuotteesta. Rummuissa on paljon ideaa. Ensimmäisen punkriffin taustalla soi kompit black metal -sapiskasta aina puolittuen tuonne quarter timeen asti. Tai en minä noista tiedä oikeen mittään. Säkeistössä oleva koko yhtyeen nyrjähtäminen etupotkusta takapotkuiseksi on mielestäni kiva juttu. Tämä laulu on omaa työtäni jopa melko selkeästi ehkä. Vision kappaleeseen sain, kun housuuni tuli tulipaskat rankan illan jälkeen. Sanoissa oli hetki sulattelemista itse kullakin. Miksi paska on niin hauskaa? Onko paska hauskaa?
Kädet ylös
Jouduin _______ ilman syytä. Mutta hei, tässähän sen huomaa, että basso on F-vireessä, siis miltei oktaavin alavireessä. Tulevaisuudessa haluaisin tehdä kappaleet Housut alas, Täältä tulee ja Munavaras. Käsittääkseni sävel on Tuomaksen ja Juhon yhteistyötä. Sanat Tuomas on muokannut kertomukseni pohjalta.
XXX
En tiedä, onko alussa oleva soundi soitettu Juhon tekemällä soittimella, joka on nimeltään kamallofoni, vai onko kyseessä sittenkin Juhon tekemä panafoni. Saattaapa olla vaan tavallinen kitara, jossa on kielet ristissä. Jostain luin, että XXX on moshattavin akustinen biisi koskaan. Se on todella mairittelevaa. Jostain syystä mieleeni tulee Metallica. Nuottien takana piilee paha troikka Minerva – Skopa - Flyckt. Sanojen takana luuraa paha hahmo Skopa.
Ei voi olla totta
Mielestäni levyn erilaisin biisi, joka puolustaa paikkaansa jo silkalla erilaisuudellaan. Väliosa on mielestäni levyn parhaita hetkiä. Tästä löytyy akustinen studiolive-versio Kännykältä. Silloin Rekonen ei ehtinyt nauhoituksiin, joten nauhoitimme laulun ilman rumpuja. Tällä kertaa veivasimme sitten jo ronskisti sähköllä. Levyn ainoa laulu, jossa on sähkökitarat. Ja kuten jo arvata saattaa, Tuomas Skopa –tuotantoa.
Perkele kolme hevosta
Ensimmäinen kappaleemme koskaan. En millään meinannut oppia soittamaan pääriffiä silloin joskus, nyt se on jossain selkäytimessä tukevasti sinetöitynä. Alkuperäinen versio kappaleesta ei ollut näin menevä, mutta tämä menevyys tuo kyllä mielestäni kappaleeseen paljon sitä jotain. Väliosassa emme tiedä itsekään, mitä kaikkea siinä tapahtuu. Ehkä se on ihan hyvä. Väliosaa lukuun ottamatta asialla jälleen tuttu kääpiönpaska.
00800
Herttoniemen kansallislaulu. Herttoniemessä vieraillessasi piipahda ainakin Foxy Bear -perheravintolassa, josta saa maailman parhaat kaupalliset pitsat maailman parhaalta henkilökunnalta. Kerran kisailin Santun kanssa, kumpi antaa kovemmat tipit. Minä voitin. Santtu antoi kaksitoista euroa syötyään kuuden euron kebabin. Kappaleena tämä on silkkaa vimmaa. Melkoisen selkeästi – jopa kaiketi 100% - Luigi Minervan sävellys. Sanoitus tehtiin niin, että me kaikki pistimme paperille sen, mitä halusivat Herttoniemestä sanoa, ja niistä Tuomas kokosi jotain. Muistatko Tšerno-Paavon? Lohdutukseksi voin, sanoa, että minä ja äitini taidamme olla ainoita, jotka kyseisen herran muistavat.
Suu kiinni
Siinä missä toisille tulee kappaleen alusta McGyverin tunnusmusiikki mieleen, saattaa joku toinen ounastella Jon Bongiovin, Richie Samboran ja Tico Torresin olevan asialla kuomineen. Sävellys onkin Bon Jovi –cover.
Kuopus
Tämä laulu on elänyt suurimman kaaren akustisella kitaralla rämpyttelemästäni versiosta nykyiseen bändiversioon. Jossain vaiheessa väliosuuteen tuli mukaan rumpusoolo, joka paisui bändisooloksi. Tähän lauluun piti tulla Kevinin sähikäismäinen soolo, mutta maailma meidät mukaanlukien ei ollut vielä valmis siihen. Pahoittelut, Kevin! Sävellys voisi olla yhtä hyvin Flyckt kuin koko Sydän, sydän. Sanat ovat Tuomaksen.
Ihmiset ovat valloittaneet maailman
Levyn arvoinen lopetus. Pidän ksylofonista. Skopa/Skopa.
Ennen asiallista pyhiinvaellusta paavi Johannes Paavali nuoremman katakombien tykö on hyvä käydä töissä, mutta tämän päivän jälkeen en käy kyllä varmastikaan töissä noin kymmeneen virkavapaaseen päivään. Hei, olen virkamies.
Sen sijaan illalla töistä päästyäni tulen todistaneeksi ainakin itselleni, ettei minulla ole syytä huoleen. Santeri Kanula - tuo Malmin maanmainio hurmuri - kutsuu minut oluelle, jos toisellekin. Nousuhumalan aallonharjalla pystyn ajattelemaan selkeästi ja poistumaan paikalta. Nyt olen varma, että ei tässä hittoakaan.
Kappas, täytyy käydä keskellä yötä töissä varmistamassa, että tulihan se kirottu uuni pois päältä.
Käyn uimassa Vuosaaren uimahallissa 666 metriä, jonka jälkeen minua ei enää kiinnosta, kuinka paljon uin. Uimisesta primusmaisterin paperit nuorena kirjoittanut Marjo ui rennosti pari kilometriä, enkä voi kuin ihmetellä omaa surkeaa uimataitoani ja vastaavasti Marjon vauhdikasta menoa.
Kerran uimme kilpaa kaksikymmentäviisi metriä. Marjo antoi minulle kymmenen metriä etumatkaa. Olin varma, että kyllähän minä nyt tämän homman hoidan kotiin, mutta siinä viidentoista metrin kohdalla Marjo pyyhälsi ohi kuin joku hai, paitsi että hai ei olisi ohittanut minua vaan raadellut poloisen basistin kymmeneksi palaksi ja saanut maittavan ja riittoisan aterian haiperheelleen.
Santeri "True playa" Kanula - tuo pohjois-Helsingin kompassi - saapuu viideltä juomaan olutta, syömään oman pitsansa, polttamaan kuusi askia paperosseja ja kuuntelemaan Nine Inch Nailsia. Katsomme myös pikkukivan live-dvd:n, joka on ryhtynyt kettumaiseksi ja hyppii parhaissa paikoissa kuin vimmattu sika. Ärsyttävää.
Illalla kuulen Sinisen sinfonian uutta materiaalia Pulu-studiolla, jonka vuokra on hunajainen.
Musiikki kuulostaa ammattitaitoiselta.
Kuuntelen Toolia ja kirjoitan päiväkirjaa puolentoista viikon viiveellä valheellisesti preesensissä.
Huomenna aamulla lähden Roomaan äitikullan kanssa. Tänään keskityn oleskeluun ja pakkaamiseen, mitä nyt syön jossain vaiheessa armenialaista ruokaa, jonka resepti löytyy pikkuisesta keittokirjastamme. Se on toinen maailman kahdesta parhaasta ruuasta/ruoasta.
Perjantain kunniaksi listaan sekä parhaat herkut että parhaat levyt.
Herkut TOP 5:
1. Armenialaisten ruoka
2. Maailman paras pitsa
3. Punainen pikku vuoka
4. Premia (Eesti Külmhoone) -jäätelö
5. Vuohenjuusto
Levyt TOP 20:
1. Nine Inch Nails: The Fragile
2. Björk: Medullah
3. Nine Inch Nails: The Downward Spiral
4. Nirvana: Nevermind
5. Sydän, sydän: Auto
6. Massive Attack: Mezzanine
7. Radiohead: Kid A
8. System of a Down: Toxicicity
9. Kometa: Like a Light Bulb
10. Nirvana: In Utero
11. Korn: Issues
12. Tuomari Nurmio & Alamaailman vasarat: Kinaporin kalifaatti
13. Tool: Lateralus
14. The Mars Volta: De-loused in Comatorium
15. Tool: Aenima
16. Marilyn Manson: Antichrist Superstar
17. The Mars Volta: Frances the Mute
18. Sepultura: Roots
19. Björk: Post
20. System of a Down: System of a Down
mitä nyt vielä?: Maj Karma: Kaakao; Nine Inch Nails: And All That Could Have Been (ja koko tuotanto); A Perfect Circle: Thirteenth Step; Kauko Röyhkä: koko tuotanto; Tuomari Nurmio: koko tuotanto; Muse: Absolution
Herttoniemen elävän legendan Hartosen sanoin: "Lenskari päläpälä vnuh hyvä!"
Olen Roomassa äitin kanssa. Käppäilemme pikkuisen ja saavumme erään vanhan talon luo. Talo on ihan helkkarin iso. Pasmani menevät hetkeksi sekaisin. Valaistus kyseiseen pytinkiin on hoidettu reiällä katossa. Jokin talossa tekee minuun lähtemättömän vaikutuksen. Veikkaan, että se on talon melkein 1900-vuotinen historia, joka on tällaisen parikymppisen poitsun vaikea käsittää.
Hieman illemmalla tutustumme paikallisten alkuperäiseksi mainostamaan pitsaan. Tämän jälkeen voin taata, että maailman parhaan pitsan resepti löytyy verkkoportaalimme keittokirjasta. Maailman toiseksi paras pitsa ja paras ravintolapitsa on helposti tilattavissa Herttoniemen maankuulusta Foxy Bear-perheravintolasta. Kolmannen sijan voisin myöntää Kallion Caprikselle, josta saa maailman parhaan pitsan, jos vain voisin sen itselleni myöntää. Myös Oulun pitsakulttuuri kukoistaa, eikä Rosson pannupitsoissakaan juuri moitteen sijaa ole.
Jälkiruoaksi syön maailmankuulua italialaista cioccomenta- ja tiramisujäätelöä, joka on kyllä maineensa veroista. Ja pitäähän sitä mozzarellaa ja pestoakin testata. Mmm... Hyvää. Mmmbop, olisi Taylor Hanson, tuo kimittävä jenkkiäpärä, sanonut.
Ajattelemme tutkia, mitä paikallinen kirpputori Trasteveren periferiassa tarjoaisi, mutta vittumainen ukkonen hyökkää ihan yhtäkkiä kuin joku eilisen rap-tähti maailman ensimmäisessä eurodancebiisissä. Lähdemme hiljakseen hotellillemme, mutta yritämme poiketa Bocca d'ella Veritan kautta, sillä olen luvannut nähdä sen.
Kun olemme päässeet naaman oletetulle paikalle alkaa sataa niin maar kauhiasti. Emme halua etsiä mitään. Puolessa tunnissa sateenvarjosta huolimatta armoitettu kertojanne kastuu kirjaimelliseti läpimäräksi munaskuita myöten.
Illalla ei huvita enää mikään. Ei minua ennen ole pelkkä vesi näin lannistanut. No, aina sitä jaksaa mozzarellaa ja pestoa maistella rapean yrttikeksin kera.
Piipahdamme Colosseumin urheilupyhätössä. Nykyiset roomalaiset ovat yrittäneet tehostaa tunnelmaa nauhoitetuilla torvitöräytyksillä. Siitä huolimatta ilmassa ei ole urheilujuhlan tuntua. Lähinnä minua kiehtoo stadionin koko suhteessa sen ikään.
Pikapuolin kirmaamme Palatino-kukkulan laelle kurkkailemaan. Näen helposti jos jonkin sortin rauniota ja riemukkaita kaaria silmieni edessä, eikä tilanne ole järin toinen laskeutuessamme kukkulan juurelle Forum Romanumille. Tsekkaan Vestan neitsyet ja päättömiä helmiäiskimmojahan ne ovat. Silmiini osuu vihreä ovi, johon äiti tietää liittyvän jonkun mielenkiintoisen ja yllättävän tarinan, jota äiti ei muista. Huomaan myös huomaamattoman sisäänkäynnin CMX:n paskaisiin maailmoihin.
Kaikki on niin julmetun vanhaa, että olen jo turtunut. Mikään ei tunnu enää miltään, mutta kaikki näyttää silti aika vitun mahtavalta.
Äiti kysyy yllättäen keskellä kiskasta päivää, että sataako siellä. Mutta ei, se olikin onneksi vain lakaisukone.
Lähdemme heti aamulla käymään naapurivaltiossa vilkaisemassa ex-paavien haalimia rikkauksia. Yhdessä talossa oli niin paljon erilaisia kohtia, että jos jokaisen ääreen olisi pysähtynyt minuutiksi, olisi aikaa kulunut palttiarallaa reilu kymmenen vuotta. Jokainen kohta sisälsi patsaan tai taulun tai kobellinin. Arvaa mitä!? No ei niin mittään.
Katsellessani eri kohtia muistan yhtäkkiä olevani Leonardo da Vincin fani vuosien takaa.
Pikkuisen myöhemmin löydämme oppaamme Simon avustuksella tien maailman toiseksi suurimpaan kirkkoon, joka on 90 metriä korkea ja parisataa metriä pitkä pökäle. Kirkon huolto-ovi huvittaa minua lievästi. Se kun on kamalan iso ja jykevä uksi, jonka yllä on kymmenmetrinen upea patsaskolossi. Ja tämä kaikki joillekin siivouskoneille.
Lähetämme pari korttia Suomeen.
Ja kappas, kun olemme maittavan pastan jälkeen jo hotellilla lepäilemässä, kaikki kaupungin yli kolmesataa kirkkoa ryhtyvät kirkonkellohippasille. Hotellin aulasta löytyvä nettiyhteys paljastaa meille nopeasti, että paavi on valittu. Ryntäämme melkoisen sassiin takaisin Vatikaaniin. Paikalliset kävelevät David Hasselhoff-pähkinöinä pitkin poikin autoteitä. Jotakin merkittävää on tapahtumassa. Todella outoa.
Ylitämme Vatikaaniin johtavaa siltaa, kun Pietarinkirkko ilmestyy näkyviin. Näky on kieltämättä melkoisen vaikuttava, kun kolme päivää kaupungin yllä leijunut pilviverho yhtäkkiä repeää ja aurinko paistaa kirkkaampana kuin koskaan suoraan Pietarinkirkon yllä. Hartaampi uskovainen voi helposti nähdä, kuinka itse Jumala ojentaa vitun kättään pikkuisen taivaankannen rakosista just to push you down just to hold you down, kuten alkuperäinen Trent olisi saattanut todeta. Kävelemme niin lähelle kuin vain pariltasadaltatuhannelta ihmiseltä suinkin pääsemme. Voisi sanoa, että olemme pääkallopaikalla. Yhtäkkiä paavillisen parvekkeen ovet aukenevat ja minäkin muutun sekunniksi hieman hysteeriseksi. Vittu paavi!
Vaan enpä ole kokenut vastaavia kylmiä väreitä sitten Nine Inch Nailsin Closerin. Väki alkaa nimittäin hurraamaan kuin rock-konsertissa ikään, kun Ratzigerin nimi lausutaan. Ja kyllä se on aika metakka, kun se neljännesmiljoona jannua hieman pihisee.
Opas-Simo pihisee varmaakin raivosta juuri nyt.
Pidämme välipäivää, joka tarkoittaa sitä, että kuljeskelemme vailla päämäärää paljonkin.
Eilinen kummittelee vielä mielessä. Eksymme pian pieneen väkijoukkoon, joka on muodostunut ministeriön ympärille. On paikalla tusina TV-kameroitakin, lehdistöstä puhumattakaan. Heitän ihan vitsinä, että mikäs Berlusconi siellä tallustaa, mutta eipä siinä sitten kauaa nokka tuhise, kun ehta Silvio Berlusconi tallustaa. Silvio Berlusconi - kireänaamainen vaaleanruskea näätä - on juuri eronnut ja erottanut hallituksensa. Se ei paljoa kiinnosta.
Käymme kirkossa, joka on kuule niin täynnä kultaa ja timantteja ja jalokiviä ja marmoria, että inkvisition haju tuntuu jo kilometrien päässä. Mutta maltapa hetki. Heti, kun pääsen levykauppaan, niin ostan kaupasta NIN:in singlen The Hand That Feeds. Se vaikuttaa pelottavan huonolta. Pakotan itseni pitämään biisistä. Ja kas, se vaikuttaa hyvältä.
Illalla menemme katsomaan AS Roma-Siena -ottelua. Palopommit lentelevät ja paukkuvat. Teen kolme paperilennokkia, joista vain yksi lentää yli kolme metriä. Maailmantähti ja komeljanttari Totti saa suihkukomennuksen lyötyään tyyppiä nyrkillä turpaan. Sen seurauksena Rooman duunarien silmäterä AS Roma saa tuta Sienan rynnistyksen. Ensin joku makaroni Maccarone tekee maalin ja sitten vielä joku toinen tai se sama häiskä. Illalla nieleskelen tappion karvasta kalkkia ja jäätelöä.
Eilisen paavin ja tämän jalkapallo-ottelun jälkeen ymmärrän kauhukseni, kuinka suuri voima ihmisjoukoilla on, kuinka tärkeää on tuntea kuuluvansa johonkin ryhmään ja kuinka natsit pääsivät konsanaan valtaa suurta kansansuosiota nauttimaan.
Kukas hemmetti se oli joka sanoi, että varokaa ihmisjoukkoja? Olinko se peräti minä? Tuskin.
Varokaa nyt saatana niitä ihmisjoukkoja.
Jo aamusta hyppäämme bussin kyytiin. Olen nimittäin kiinnostunut akvedukteista ja katakombeista. Vilkuilemme pikkuisen eri kohteissa. Sitten matkaamme Tivolin kylään. Siellä on joku talo ja puisto. Kyllähän siellä puistossa kelpaa kattella, kun on parisataa suihkulähdettä lätkitty pitkin poikin nurmea.
Retkellämme on sattumalta mukana yksi maailman sympaattisimmista kymmenvuotiaista tyypeistä.
Hei kuule. Illalla käymme Piazza di Popolon kupeessa yhdessä museossa. Nimittäin, kuten olikin jo puhetta, olen ollut jo vuosikausia Leonardo da Vincin fani. Jopa Turtleseissa Leonardo oli suosikkini, vaikka en edes tiennyt, keneltä kyseinen teinimutantti oli nimensä kähveltänyt. Vaikka kyllä He-man, tuo korostetun maskuliininen mies [sic!], oli lapsena ehdoton suosikki keräilysarjani. Mutta asiaan. Leonardolle on pystytetty oikein näyttely. Kaikki Leonardon pikku keksinnöt on pistetty paraatikuntoon näytille. Kaikki on rakennettu Leonardon aikana tunnetuista materiaaleista (puusta ja raudasta), ja vittu kyllä ne toimii. Jos olisin Tampesterista, saattaisin jopa sanoa riemastuneesti, että jumangeka. Auto, polkupyörä, laskuvarjo, kaivinkone, hammaspyörä, vinssi, rattaat, helikopteri, hyökkäysvaunu ja hemmetin hienoja piirustuksia. Mieleeni juolahtaa, että otan Leonardo da Vincin suunnitteleman tatuoinnin, mutta kattellaan nyt vielä hetki, jospa en vaikka ottaskaan.
Lisäksi: Michaelangelo Buenarotti - tuo hämmästyttävä ukko.
Ajattelemme kävellä taas, ja nopeasti mittarissa on tämän päivän osalta parikymmentätuhatta metriä. Olemme jo palaamassa hotellille, kun keksin, että Bocca d'ella Verita pitää nähdä. Kyse on siitä kivisestä ukkelin naamasta, jonka halpa muovikopio jaksaa riemastuttaa muksuja suomalaisissa kauppakeskuksissa.
"Laita käsi suuhuni, älä pelkää. Minä olen kädestäennustaja, hahhahhahhahhaa."
Poistumme Roomasta. Muuten, jos joskus vierailet Roomassa, parhaat kiksit saat näistä:
-Pantheon
-Colosseum
-Vatikaani
-paavin valinta
-Silvio Berlusconi
-jäätelö
-pitsa
-pasta
-Lateraanikirkko
-jalkapallo-ottelu
-piispojen vaatekaupat
-Leonardo da Vinci
-Michaelangelo Buenarotti
-ilmasto
-Vittoria Emmanuelle II:n monumentti
On kuule mahtavaa myös kuunnella Björkiä kymmenessä kilometrissä pilvien yläpuolella auringonpaisteessa. Ja on siinä kotiintulemisessa omat hyvät puolensa, huonoja tuskin lainkaan. Mahtavaa nähdä Marjo ja kaksi jäniseläintä. Miissu ottaa kotiinpaluuni pohjalaisella viileydellä tyynenrauhallisesti, mutta Lepalla on tainnut olla ikävä ja huoli.
Illalla Karita ja Ville saavat humalaista seuraa. Yöllä Karitan ja Villen marsut saavat nukkuvaa seuraa.
Pääsemme lopulta kotiin ehkä joskus kolmelta iltapäivällä. Kaaliani hieman arastaa. Voi olla, että otan tänään ihan rennosti.
Hmm... Eipä työnteko tuommoisen Rooman reissun jälkeen kovin kummoiselta tunnu.
Oikeastaan ihan paskalta.
Paskamainen fiilis jatkuu. Velttoilen soffalla ennemmin kuin painan töitä. Nyt tarvitaan lisää draivia Läski-Tomin edesottamuksiin.
Ansaittu vapaapäivä kahden päivän uuvuttavan työputken jälkeen. En minä nuku, lepään vaan vähän.
all work and no play makes Jack a dull boy
all work and no play makes Jack a dull boy all work and no play makes Jack a dull boy all work and no play makes Jack a dull boy all work and no play makes Jack a dull boy all work and no play makes Jack a dull boy all work and no play makes Jack a dull boy all work and no play makes Jack a dull boy all work and no play makes Jack a dull boy all work and no play makes Jack a dull boy all work and no play makes Jack a dull boy all work and no play makes Jack a dull boy all work and no play makes Jack a dull boy all work and no play makes Jack a dull boy all work and no play makes Jack a dull boy all work and no play makes Jack a dull boy all work and no play makes Jack a dull boy all work and no play makes Jack a dull boy all work and no play makes Jack a dull boy all work and no play makes Jack a dullllll boy alllll work and no pllllay makes Jack a dulllll boy alllll work and no play makes Jack a dullllllllll boy all work and no play makes Jack a dull boy all work and no play makes Jack a dull boy all work and no play makes Jack a dull boy all work and no play makes Jack a dull boy all work and no play makes Jack a dull boy all work and no play makes Jack a dull boy all work and no play makes Jack a dull boy all work and no play makes Jack a dull boy all work and no play makes Jack a dull boy all work and no play makes Jack a dull boy all work and no play makes Jack a dull boy all work and no play makes Jack a dull boy all work and no play makes Jack a dull boy all work and no play makes Jack a dull boy all work and no play makes Jack a dull boy all work and no play makes Jack a dull boy all work and no play makes Jack a dull boy all work and no play makes Jack a dull boy all work and no play makes Jack a dull boy all work and no play makes Jack a dull boy all work and no play makes Jack a dull boy all work and no play makes Jack a dull boy all work and no play makes Jack a dull boy all work and no play makes Jack a dull boyall work anf nopaly makes Jacki a dull boy allnmwork andnoploay kakes Jakc a dulll bnoyhhn alol weork and njmo playh mkaes jmack a dujklkl boy alol woork and no plauyn makes jack a dull bou all work and no play makes Jack a dull boy all work and no play makes Jack a dull boy all work and no play makes Jack a dull boy all work and no play makes Jack a dull boy all work and no play makes Jack a dull boy all work and no play makes Jack a dull boy work and no play makes Jack a dull boy all work and no play makes Jack a dull boy all work and no play makes Jack a dull boy all work and no play makes Jack a dull boy all work and no play makes Jack a dull boy all work and no play makls jack a dull boy all work and no play makes Jack a dull boy all work and no play makes Jack a dull boy all work and no play makes Jack a dull boy all work and no play makes Jack a dull boy all work and no play makes Jack a dull boy all work and no play makes Jack a dull boy all work and no play makes Jack a dull boy all work and no play makes Jack a dull boy I’m Jack’s liver I’m Jill’s nibble all work and no play makes Jack a dull boy all work and no play makes Jack a dull boy all work and no play makes Jack a dull boy all work and no play makes me a bored-up fuck all work and no play makes jack a dull boty all work and no play makes Jack a dull boy all work and no play makes Jack a dull boy all work and no play makes Jack a dull boy all work and no play makes Jack a dull boy all work and no play makes
Jack a dull boy all work and no play
makes Jack a dull boy all work and no
play makes Jack a dull boy all work and
no play makes Jack a dull boy all work
and no play makes Jack a dull boy all
work
work
work
work
work work
work
work
work
work
work
work
work
work
work
work
work
work
wor
work’f
wj
w
o
r
k
w.
Taidan ostaa Nine Inch Nailsin uutukaisen albumin, jonka pitäisi ilmestyä vasta keskiviikkona, onpas huono levy, vai onkohan tämä sittenkin aivan hemmetin hyvä. En tiedä.
Joku on jäänyt raitiovaunun alle ja kaikki katsovat. Kansa vaatii leipää ja sirkushuveja. Kuolleiden kanssa työskentely on tehnyt minusta ärsyttävän tyynen kuoleman äärellä. Menemme baariin Marjon ja Marjon ex-työkaverin Anun ja tämän poikaystävän Tomin ja tämän ystävän kanssa maistelemaan kalliita erikoisoluita vappuvapun kunniaksi mutta ei siinä hittoakaan, sillä pelkkä työ eikä lainkaan huvittelua tekee Jack Nicholsonin esittämästä hahmosta vähän tylsän/kurjan tyypin.
sunnuntai 1.5.2005
No, ollaan sitä taas töissä muina miehinä pikkuisessa Juha Kankkusessa...
...eikä tilanne ole tänään yhtään parempi, paitsi ettei ole kaameata kankkusta...
...kuten ei tänäänkään...
...mutta tänään on. Ällöö, kuten tanssiryhmä Ällö toteaisi omaan lakoniseen tapaansa. Krapulan läpi näen toki sitten sen, että ei tässä työnteossa ole oikeastaan yhtään mitään vikaa, kun on vähän vapaata tiedossa.
Mietin koko helatorstain, mitä sitä tekisi, vaikka se on selvä ku black metal: Tiktak vetää On the rocksissa tulisen keikan illalla. Eihän sitä sovi missata. Soitan heti asian äkättyäni Gornoldille, joka suostuu todennäköisesti seurakseni.
Illalla yritän turhaan saada Gornoldiin, Herttoniemen Mäyrätielle nimensä antaneeseen mäyrään, yhteyden. Voisin tietty lähteä tuon uneliaan viirusilmän kotiin meuhkaamaan, mutta en tiedä ollenkaan, missä Gornold nykyään asuu siippansa kanssa. Kännykkäni piippaa pari kertaa ilmoittaakseen akkuni kehnosta virtatilanteesta. Viimeisillä voimillaan uskollinen Nokiani saa yhteyden Gornoldin mäyräpuolisoon. Morsio ehtii juuri ja juuri kuiskutella, ettei ole kotona ja koti on Kontulan siimeksessä talon ensimmäisessä kerroksessa. Siinä sitten kurkkailemaan yömyöhällä ensimmäisiä kerroksia Kontulassa.
Eipä siinä kyllä kovin kauaa nokka tuhise, kun silmiini osuu askarruttava kajastus. Siellähän se Gornold kattelee telkkaria hyvin rauhallisesti. Kiipeän pitkin orjantappuraa koputusetäisyydelle. Kymmenennen kerran mätkähdettyäni puskaan Kontulan Trent Reznor havahtuu ja tulee kysymään, että haluanko sisään. Ja kyllähän minä haluan. En minä huvikseni koputtele.
Kuuntelen tovin Gornoldin alias Ari "Samoya" Töyräänvuoren uusimpia raudanlujia musiikillisia uroteoksia, tarkastan vaatekaapin sisällön ja tyhjennän viinakaapin sisällön. Sitten on jo pakko lähteä. Blandaamme Spriten Leijonaviinalla matkaa varten.
Tiktak on soittanut jo kolme varttia, kun lopulta olemme perillä. Mutta kyllä ne neljä biisiä, mitä ehdimme kuulla, ovat kahdentoista euron + narikan arvoisia. Emppu on varmasti yksi tämän maan kovimmista rokkareista. Tarvitseeko sitä perustella?
Meillä on keikka Suomen Manchesterissa. Menemme sinne.
Kärttyisä ja iloinen Gregorius - mies komppien taikamaailmasta - hermostuu, kun Juho pitää hakea vielä jostain hemmetin Levytukusta. Omaan tapaansa Reppu-Rekonen toteaa vain, että fuckin' cool dude rock'n'roll.
Matkalla yritämme Marjon ja Tuomaksen kanssa tutustua Nine Inch Nailsin uuteen levyyn ja toisiimme, mutta molemmat pyrkimykset osoittautuvat turhaksi, sillä tunnemme toisemme naamasta ja jutuista ja Nine Inch Nailsista ei paljoa kuulu, kun se on perhanan dynaamista kamaa. By the way, mä tunnistan mun oman naaman.
Soundcheckissä suomalaisanarkisti Michael "Reppu" Reagan osoittaa ihailtavaa punk-asennetta soittamalla ihan kamalan kovaa, mikä asettaa miksaajakallen aika lailla mahdottoman tehtävän eteen. Koita siinä jotain miksailla, kun virveli peittoaa koko bändin.
Piipahdamme nauttimassa aterian. Tyttökultamme syövät vahingossa ilmaiseksi ruokaa.
Keikka on jotenkin erikoinen ja pelottava. Heitän vilkkuvan sydämeni yleisön riepoteltavaksi ja pian se tallautuukin paskaksi. Tuttu ja vähemmän tutumpi hahmo ilmestyvät lavalle, kun yleisöä pyydetään saapumaan metrin verran lähemmäs. Omasta kärpäsmäisestä taustalaulustani ei tule tällä kertaa yhtään mitään, mutta yritän korvata sen heilumalla ja soittamalla huonosti. Tuomas kuulostaa hyvältä. Juho näyttää hassulta. Mikko on cool.
Pian Ville Leinonen soittaa kalevalalaisen lauluperinteen mukaan meidät suohon. Omaa nöyryytystään on pakko mennä katsomaan, kun se kuulostaa aika hyvältä.
Hieman vieras hahmo tulee pyytämään uutta vilkkusydäntä, kun yleisöön heittämäni meni rikki. En tiedä, mitä sanoa, kun tunnearvokas sydämeni riistetään rinnastani kuin joku kello taskusta. Ontuva vertaus. Yöllä keskustelen skiniksi arvioidun tukkamiehen kanssa Peer Güntista bussissa. Punainen Juho herättää kummeksuntaa ja huvittuneisuutta kansassa.
Yön Juho keskittyy tuhrimaan ja hinkkaamaan isäntäväen valkoisen sohvan punertavaksi.
Aamulla ensimmäinen näkemäni asia on Juho poseeraamassa machosti tukevan seisokin saattelemana nakupellenä. Poseerausta saattelee Juhon möykkä: "Vittu nyt on kulli tanassa, sano. Vittu nysse on mahassa kiinni, sano. Vittu huhhuh mikä seisokki. Kyrpä osottaa napaa, sano."
Minua ja korviani hieman punastuttaa.
Puhun haudanvakavia Pitkäsen sisarusten kanssa pari tuntia ja huomautan nolona tuhrimastamme sohvasta.
Ex-työkaverini Lotta ja tuleva työkaverini Markus saapuvat meille englantilaisherran ja tytön kanssa, sillä tyttö haluaa nähdä vähän kanejamme.
Viiru ei ole kovin vieraskorea hyökkäillessään hermostuneesti näkkileivän kimppuun. Lettu sen sijaan pistää koko charminsa peliin ja onnistuu olemaan jokaisen pupuäidin ihanneminiä.
Minun täytyy tunnustaa, että 16.4.-10.6. olen kirjoitellut tätä päiväkirjaa aika laiskasti. Lukeekohan tätä kukaan koskaan?
Pitää maksaa puhelinlasku, vaikka mieleni tekisi tehdä kuten Mikko Rekonen ja työntää kaikki byrokraattiset paperit perseeseen.
Nyt täytyy tehdä itselleni vihoviimeinen myönnytys laiskuuteni sallimiseksi. En taida kuule enää kirjotella joka päivästä. Sori.
Hyvää nimpparia Osmo. Tunnen vain yhden Osmon.
Töissä alkaa tiukka lääkeprojekti. Ryhdyn neljäksi viikoksi apteekkimieheksi. I'm the motherfuckin' medicine man, friggin' lovedoctor. Mä fixaan sulle semmoset tropit, että sä voit vaan huutaa Pringlesejä. Whatwhatwhat?
Outoa.
Soitamme Råistå-festivaaleilla. Nimensä Råistå-festivaali on saanut siitä, että esiintymispalkkiot (20 euroa) ryövätään vaivihkaa järjestäjän taskuun. Mutta ei se mitään. Hyvän/huonon asian puolesta sitä voi aina vähän soitella. Keikkamme on kunnianosoitus Stella starin isännälle Johnnylle, jonka löysä ote Helsingin yöelämästä hellittää lähipäivinä.
Meillä on heviteema. Se tuntuu kotoisalta paluulta juurille. Max Cavaleran sanoin "Open up your mind and go your own way" tai sitten "roots bloody roots."
Paitamme tulevat ensimmäistä kertaa kunnolla ihmisten tupakansavuisille ilmoille Stellan pimeässä nurkassa. Kiitos kaikille paidan ostaneille tyypeille. Lämmititte mieltäni, vaikka en ihan aina muistanut antaa vaihtorahaa ihan heti. Noudatin vahingossa kuin lumottuna Råistå-teemaa.
Kamalan kiireen ja sähläyksen jälkeen soitamme uramme kenties pisimman keikan kadulla pimppariksi ja kukkasiksi naamioituneena. Asusteemme on koottu noin kuuden euron budjetilla, mutta sitä ei välttämättä uskoisi laadusta.
Kuin nälkäiset ketut tarraamme yleisön raivoavaan pyyntöön soittaa Popedan Kersantti Karoliina. Paikalla on ehkä 100 ihmistä, ja yhtyeen neljä poikaa ovat ainoita, jotka eivät paljoa sanoja lauluun osaa. Niinpä soitamme oman kappaleemme Korpraali Karoliina.
Sotilasaiheisen laulun jälkeen soitamme muun muassa paska-aiheisen, ruoka-aiheisen, huume-aiheisen ja pimeys-aiheisen laulelman. Vaikka tilanne on tosi outo, soundit ovat paskat ja soittomme samaten, täysin kaiuton ulkoilma paljastaa kaikki virheemme ja vettä ripottelee kamojemme päälle, minulla on ihmeen hauskaa.
Väri-Kallen vihreä talomaali ei ole kovin innokas lähtemään ihosta.
keskiviikko 1.6.2005
Menen vihertävänä töihin. Tulen vihertävänä kotiin.
Terveisiä Venlalle Kallioon. En tunne sinua.
Tämä taitaa olla dokaus-raportti. Järjestämme nimittäin yhdessä Santeri "Factoryn Santtu" Kanulan kanssa mehevät DISCO-bileet. Olemme teippaamassa Santun toisen kerroksen ikkunoita jätesäkeillä umpeen, kun iloinen Tuomas syöksyy yhtäkkiä ikkunasta sisälle kuuntelemaan esilämmittelyksi Taikapeiliä. Pihalla on jo aimo katras juhlimaan saapuneita tyyppejä. Juho näyttää ihan halvalta hutsulta. Tervetuliasjuomaksi koko köörille tarjotaan joko smooth dancer tai kova dancer.
Smooth dancer
puoli kuppia Alkon myyjän mukaan koko Alkon valikoiman pahinta viinaa
puoli kuppia Vichyä.
Kova dancer
puoli kuppia samaa inkivääripaskaviinaa
puoli kuppia piimää.
Pitkin hampain nautitut juomat tekevät tehtävänsä ja huoneen täyttää iloinen puheensorina. Juhlat voivat alkaa. Yllätys on suuri, kun Discon Musta sydän pärähtää soimaan. Pian huoneellinen ihmisiä ymmärtää, millaisista juhlista on kyse. Sinisen sinfonian Juhalle ilta on unelmien täyttymys: mielimusiikkia hyvässä seurassa.
Disco-Juhan suvereeni voitto Discovisassa (kt. Discovisa) johtaa pettyneen juhlaväen siirtymiseen savuisista sisätiloista raikkaaseen ulkoilmaan röökille. Jaamme leikillämme melko kovia litsareita toisillemme, kunnes Tuomas löytää peltisen Nalle Puh -roskiksen. Hakkaamme sillä toisiamme päähän. Mäiskintään liittyy myös eräs ohikulkija. Blosse-sedäksi itsensä esitellyt tyyppi vain naureskelee, kun peltinen ämpäri kolahtaa vasten hänen omia kasvojaan. Tuomaksen haljennut huuli ei paljon menoa haittaa. Pian ämpäri on jo aivan solmussa ja meidän on aika lähteä kaupunkiin jatkamaan illanviettoa.
Matkalla kaupunkiin Tuomas lentää bussista ja Juho kusee Disco-Juhan ja Factoryn Santun päälle. Hyi! Sitten menemmekin Factoryyn kuuntelemaan Superchristia. Hemmetin hyvä meininki!
Juho häippäsee kännisyyttään jossain vaiheessa ja minä lähden heti keikan jälkeen messiin. Pääkaupunkimme keskustan siimeksestähän se känniääliö löytyykin riekkumasta mukavan tyttöystävänsä Alman seurasta. Yritämme joukolla Ale Pubiin, mutta Juho ei pääse sisään, vaikka kuinka puskee ja ryntäilee. Niinpä Juho livahtaa jo toistamiseen illan aikana. Alma eli Fiinu ja minä etsimme Juhoa aikamme ja sieltähän se kauhakuormaajan kupeesta kusemasta löytyy. Kruunaan Juhon hyväntahtoisesti Illan känniääliöksi. Ilta saa arvoisensa päätöksen.
Discovisa
1a.) Kuinka monta levyä Disco on julkaissut? (1 p)
1b.) Minkä nimisiä levyt ovat ja missä järjestyksessä ne ovat ilmestyneet? (2p)
2.) Luettele Discon jäsenet. (2 p)
3a.) Mitä urheilulajia Discon Ilkeitä asioita -musiikkivideossa käsitellään? (1 p)
3b.) Kuka on ohjannut kyseisen videon? (2 p)
4.) Kuka on tuottanut Discon Musta sydän -levyn? (2 p)
Puolustusvoimain lippujuhlan ja Toivon päivä. Joku pälli soittelee sairaalan viidennestätoista kerroksesta, että liput ovat saloissa aivan päin vittua. Yritän korjata tilanteen, mutta se on vaikeaa, sillä vaikka kuinka mallailen ja sihtailen, en huomaa, että lipuissa olisi yhtään mitään vikaa. Pian kuitenkin puhelimeni soi uudestaan. Sama pällihän se siellä. En jaksa kuunnella. Taidan painaa tuosta navi-näppäimestä.
Käymme illalla pelaamassa tennistä Marjon kanssa, mutta kun aivan mielettömien onnenkantamoisten saattelemana revin 5-0 kaulan, Marjo vannoo, ettei pelaa tennistä enää koskaan. Arvelen, että Marjo pelaa tennistä vielä tällä viikolla.
Apteekkisessio töissä päättyy viimeinkin. Otan hyvin rennosti kotona. Käyn pelaamassa Marjon kanssa tennistä. Marjo menee ensin 3-0 johtoon. Alan ymmärtää, miltä Marjosta on mahtanut tuntua masentavassa 5-0 tilanteessa. Tennis on ihan perseestä. Kaikkien yllätykseksi 20 kilometrin tuntinopeudella viuhuvat ässäni ja viivasuoraan lentävät löysät kierrepalloni tekevät yhtäkkiä tehtävänsä ja alkavat nakertaa lupaavasti pelanneen Marjon itseluottamusta pala palalta. Pian tilanne on kääntynyt päälaelleen. Onpas tennis mukavaa.
Illalla Marjon sisko Petra saapuu luoksemme. Syömme vähän soppaa ja ryhdymme keitottamaan. Marjo väsähtää, mutta minä ja Petra lähdemme katselemaan Hidria Spacefolkia Hakaniemeen. En ole aiemmin yhtyeestä kuullut kuin nimen ja paljon kehuja, mutta tuleepahan siihenkin selvyys, mistä on kyse. On nimittäin aivan hemmetin kova meininki. Veikkaan, että kyseessä voisi olla Gornoldin uusi livesuosikki, jos Gornold vain Hidria Spacefolkin näkisi.
Ihmeellinen nimi sinulla, Gornold.
Näen vahingossa unta, että Tuomas on tehnyt yhtäkkiä uuden Sydän, sydän -levyn ihan itsekseen paljoa muilta kyselemättä, mutta mitäs vittua sitä kyselemään, kun levystä on tullut maailman paras levy koskaan aidosti freeseine soundimaailmoineen. Levy nimi on toivottavasti enne, mutta en rupea sitä paljastamaan, sillä voi olla että käytämme sen joskus parin vuoden päästä. Sen voin paljastaa, että se nimi on tosi tyhmä.
Au.
Pääni on kipeä. Itseaiheutettua kipua, voisi joku vääräleuka irviä.
Vaan muutaman tunnin kirjoittelun jälkeen alkaa maistua taas tennis, ja Marjokin ilmoittaa halustaan nöyryyttää minut kyseisessä pelissä. Taidan lähteä lätkimään.
Marjo voittaa 5-2.
Pre-synttäreilleni tulee vain kourallinen tyyppejä. Se ei oikeastaan haittaa, kun lähetin kutsut vasta lähes kaikille tänään.
Kas, olen ehtinyt 24-vuotiaan miehen ikään. Sen kunniaksi matkustan parimetrisen Meilahden hevityöläisen Micken, tämän paremman puoliskon Sannan, oman puoliskoni Marjon, miehekkään Viirun ja nössö-Letun kanssa autolla Seinäjoelle.
Teräsbetoni.
Viiru ja Lettu pääsevät viettämään mökkielämää Vähäänkyröön. Ja kyllähän se raikas maalaisilma ja sauna tekee meikäläisellekin eetvarttia.
Marjo menee kampaajalle. Minulta puuttuu arjen askareet Seinäjoella, joten kierreltyäni tunnin piipahdan Alkossa ja jo ihan kohta olen tosi iloinen. Marjo tulee kampaajalta siisti kuontalo nuppinsa laella. Vaidamme rannekkeet Minibaarissa. Jou jou jou!
Provinssissa tapahtuu, mutta mitä? Arvaa oikea/oikeat vastaukset ja voita viikon matka Roomaan... not!
a.) Humaltunut nuori näyttää, miten The Moose on the Loose käyttäytyy ja välttyy täpärästi turpasaunalta tökittyään geelimiestä kylkeen sormella ja huudettuaan "homohomohomohomo lyö mua".
b.) Tuoppi varastetaan
c.) Tuoppi palautetaan
d.) Tuopista juodaan.
e.) Tuoppi kävelee kohti leirintäaluetta.
f.) Tuoppi ei löydä leirintäaluetta.
Roiskeläppäpitsa huiviin ja pämppäämään.
Hieman illemmalla Petra mulahtaa Seinäjokeen. Hieman illemmalla katson The Mars Voltaa surullisena ja mietin laskuhumalassa, miksi minut on hylätty. Santeri Kanula – tuo irstailun ja järjen airut – on lähettänyt minulle ainakin viisi tekstiviestiä, jotka kehottavat minua saapumaan Mars Voltan aikana miksauskopin eteen. Samoin Tuomas – bringer of chaos and folks (not)- on kertonut saapuvansa samaan paikkaan. Suru valloittaa puseroani hissun kissun.
Myöhemmin kuulen jostain nokkapokasta leirintäalueella.
Fiktiivinen taistelu: Marilyn Manson, Hanson ja Kumpi tappelivat. Kumpi voitti. Marilyn Manson kosti ja potki Kumpin veriseksi mössöksi puujaloillaan Taylor ja Isaac Hansonin kauhistuneiden silmien edessä.
Illalla kuulen kautta rantain, että Santeri lupaa tulla Nine Inch Nailsiin huomenna.
Viidensadan vuoden odotus palkitaan. Näen Nine Inch Nailsin. Näen valitettavasti myös The Tearsin, mutta se on eturivin hinta. Tearsin jälkeen sitten puristellaan sitä metalliputkea näpeillä. Oho.
En halua enkä pysty sanomaan keikasta mitään. Olen niin tyytyväinen kuin vallitsevissa olosuhteissa on mahdollista.
Ihmeellistä. En näe Santtua koko viikonlopun aikana.
Perussettiä.
-Jarmo Svanson tässä terve! Mennäänkö pelaamaan bilistä Jorin pelisaliin syyskuussa?
-Mennään vaan.
No, tuo keskustelu, jos joku, on kyllä täysin fiktiivistä hölynpölyä. Lähdetkö kanssani pelaamaan biljardia esim. syyskuussa, Jarmo? Lähdethän? Haluaako joku muu tulla mukaan?
Okay, let's go back to work, sanoi miehen ääni 90-luvulla.
keskiviikko 6.7.2005
Paljastaisinko, että taisin ottaa parikymmentä vuotta sitten suunnittelemani tatuoinnin lapaluiden väliin. Se esittää rakasta pikkuveljeäni Jonia.
Suosittelen tatuoinnin ottamista lämpimästi. Se tuntuu vittumaiselta, mutta ei satu.
Looney Tunes -hahmoja havaittu Ravintolalaiva Väiskin tiloissa. Ei syytä huoleen. Hahmot ovat vaarattomia.
Joni huvittuu kuultuaan, että hahmo levymme kannessa esittää häntä. Joni liikuttui kuultuaan, että kannan selässäni lopun elämääni pientä Joni-figuuria.
Väiski nyljetään. Backstage sotketaan ja siivotaan. Pormestari pyytää juomaan kaljat nopeasti. Kaljat juodaan hieman liian nopeasti hieman liian harvan suun toimesta. Metsämies Elmeri saa tuta pojan litsarit kehollaan ja naamallaan ja bassossaan, siitä muistutuksena kämmenen jälki kropassa seuraavana aamuna.
P.S. Säikyttelen joitakin tyyppejä vahingossa. Anteeksi.
Jo viideltä iltapäivällä alkaa eräs tilanne, nimittäin Yeah-show, vuotuisen Huraa-kavalkaadin mätääntyynyt ja surkastunut pikkuveli. Ideana on katsella/kuunnella/tutustua kunkin vieraan laatimaan vapaamuotoiseen ohjelmaa. Tällä kertaa illan anti oli monipuolinen ja tasokas, kohokohtina erityisesti:
1. Toiviaisen Mikon, tuon nuoren herttoniemeläisneron, soololevy mehevällä laulusoundilla ja uskomattomilla sävel- ja kynäniekan kyvyillä höystettynä. Mikko Toiviainen - Tuure Kilpeläinen, Ismo Alanko, Kalle Ahola ja joku briljantti äijä samassa paketissa.
2. Juhon soololevy, joka on todennäköisesti hemmetin hyvää 6000-luvun musiikkia
3. Captorin (serkkuni Ville Pohjola ja Tuomas Skopa) täyspitkä räiskäle
4. Pään akustinen veto
5. Pringleseille käyttöä
6. Gornoldin vaatimattomuus
7. Santun paskat
8. verta
9. verta
10. verta
Tero "Santtu" Kanula, miksi huoneessa haisee vieläkin vähän kakkalle? Mihin jemmasit paskat?
Sydän, sydän Kaivopuistossa... not!
Ensimmäinen akustinen veto koskaan Vuosaaren Vuotalossa. Oli niin hauskaa, että en kuule sano. Juhon Smelly Freaks -soolo Suu auki kappaleessa veti melkein vertoja saman herran delay-simulaatiolle, jonka jälkeen en melkein pystynyt soittamaan, kun nauroin vedet silmissä.
Isäni mukaan paras keikkamme. Eikä se isukkini niin kamalan väärässä ole. Paras keikkamme.
Lahden Torvi. Tuomaksen raportti kertoo olennaisen. Mystisen hyvä mieli keikan jälkeen, paitsi että mielenhäiriössäni en oikein viihdy kenenkään toisen patiolla, vaikka ystävällisesti sellainen meille suodaan. Kiitos, vaikka häippäsenkin kotiin neljän/viiden aikaan. Olen kotona kymmeneltä ja töissä kahdeltatoista.
Oloni ei ole mitä parhain.
Yksi olut on the rocks, sanoi Ville Valo baarissa.
Saara Svanson os. Kovanen ei saavu nimppareidensa kunniaksi On the Rocksiin katsomaan Beanerin ja Sydäreiden keikkaa, minkä ymmärtää melko hyvin. Siitä huolimatta hyvää nimipäivää.
Saamme hyvää ruokaa ennen konserttia La Bodegassa. Jos sinulla on varaa, käy syömässä siellä.
Keikka on miltei perussettiä, paitsi että kerrankin soitto kulkee melko hyvin ja melkein kaikki ovat melkein tyytyväisiä. Konsertin jälkeen Sinisen sinfonian edustushenkilökunta nauttii tuopista kusenmakuista juomaa siinä missä Sydäritkin. Kirkkain ja lämpimin muisto liittyy kuitenkin neljään ahnaseen suuhun.
Jossain vaiheessa joku ällö runkkari eksyy jonnekin käytävälle, minkä takia ravintolan äksy pormestari on heti passittamassa meitä mahdollisimman pikaisesti homojen taivaaseen.
Minut pakotetaan vasten humalaista tahtoani taksiin. I will be a martyr.
Knup on pyytänyt minut perkussionistiksi. Tänään harjoittelemme tunnin keikkaa varten puoli tuntia. Käytännössä harjoitukset sisältävät sen, että minulle kerrotaan, että Terroristin bassokuviot menevät geestä, äffästä seestä, dissistä ja deestä ja Hakukoneessa minun pitää kutsua hakukonetta tauon aikana ja Irokeesi katkesi -kertsissä pitäisi huutaa, että jalat mätänee ja Töissä tyynytehtaalla sanat menee juuri niin ja näin ja että että jauhelihabiisin kertosäkeessä pitäisi muistaa, että sanat ovat " se oli ulkomainen" ja Heinz-Harald Frentzenissä pitää öristä, että "Heinz" ja että Täällä ei tapahdu mitään sisältää lauseen "täällä ei tapahdu mitään". Muuten keikka tulee menemään omalla painollaan.
Knup - itseoikeutetusti maailman huonoin livebändi - esittää maailman huonoimman livekeikan Clipperissä.
Konsertin aikana sävelletään kymmeniä kappaleita, joista muista vain kappaleen Hubert, missä lienet?, sillä sain kyseenalaisen kunnian hoitaa vokalistin tonttia kyseisessä kipaleessa.
Keikka menee omalla painollaan.
Knupin perkussionistin paikka on ilmeisesti hieman tuulinen.
Sanon piut paut töistä tarjolla oleville satasen seteleille ja menen Kaivopuistoon soittamaan bassoa pikkukivoissa boksereissa.
Herään aamulla aikaisin. Pakkaan kimpsut ja kampsut ja syöksähdän junaan. Juna syöksähtää Ouluun. Viikonloppuna Oulussa on Pohjois-Suomen suurin rockfestivaali Qstock.
Oulussa tapaan ensin Merjan, erittäin hyvän ystäväni. Eipä aikaakaan kun kohtaan myös Kissan ja Tupsun. Luonnollisesti käymme Alkossa ja kaupassa. Vinettoa maistellessa maailman paras pitsa valmistuu kuin rasvattu Salama-Lepola. Illanvilakalla Brian Molkon suomalaisversio Ville liittyy seuraamme. Höpisemme hetken, kunnes Mikkelin suuri mies Mika soittaa, että on lähistöllä. Villen pitää lähteä kotiin laittamaan John Lennonin näköisen Mikan minttuviinat pakkaseen ja Dr. Drunkenschweinin veljen, Dr. Oetkerin, tohtoroima kasvispitsa uuniin. Mikäs siinä, tuumaamme, ja liitymme seuraan.
Illasta tulee hysteerinen. Johnny Deppin näköinen Mika osoittautuu gonzojournalismin isähahmoksi. Menemme ns. teinihelvettiin Cubaan. Juon ainakin kuusi tuoppia...
...vettä. Aikuisten oikeesti.
Kankkuskalle kolkuttelee päänuppini ovia melko rauhallisesti.
Tänään Qstock alkaa. Manailen Merjalle, että on se nyt saatana, kun on ihan pakko ryypiskellä, kun ei millään maistuisi. Merja ehdottaa, että maistelisimme pikkuisen väkeviä. Ensin Merja käy kuitenkin festarikampaajalla. Sillä aikaa minä kiertelen Oulua ja kuin toisintona Seinäjoelta menen Alkoon. Mukaani ei kuitenkaan tartu mitään, kun ei tuo juomapuoli kiinnosta.
Ostan kioskista jäätelön ja kohta olen hyvin iloinen.
Merja tulee kampaajalta siisti kuontalo päänuppinsa laella. Sitten menemme Alkoon ja nappaamme patongit Subwaysta. Subway - maailman ehkä paras pikaruokala.
Festarialueelle Kuusisaareen eksyy väsmääntynyt neljän hahmon kopla. Kaikki on hieman sekavaa. Menen kuselle ja joku tuntematon kännikala kusee vahingossa selkääni ja naamaani, kunnes huomautan, että älä.
Mennään jo festivaalialueelle.
Missä kaikki ovat? Vastatkaa puhelimeen tai olkaa kotona. Oijoioi, kissat karkaavat rappuun. Täällä minä, pieni avuton helsinkiläispoika, metsästän kissoja naapureiden nurkista hyörimästä keskellä yötä vieraassa kaupungissa. Voisiko joku auttaa?
Illemmalla menen Merjan kanssa Nelivitoseen ja meillä on ihan hauskaa.
Synkkänä hetkenäni hahmo yrittää tehdä tuttavuutta ja sanoo nähneensä minut jossain. Minä sanon, että en usko kuule, ja kadun sitä välittömästi.
Deep Purplen rumpalin Ian Paicen näköinen Mika soittaa aamulla. Pitäisi lähteä katsomaan Kari Peitsamoa melkein heti. Yäk, hyi saatana. Mietin hiljaa mielessäni, onko Kari Peitsamo sen arvoinen, mutta Kari Peitsamon näköinen Mika saa minut ylipuhuttua helposti vetoamalla mukavuuteeni. Kipaisen kaupassa hakemassa pari kaljaa, jotka heitän huiviini vastentahtoisesti.
Odotellessa Jabba the Hutin näköistä Mikaa Oulun torilla keskustelen tuntemattoman miehen kanssa Saku Koivusta ja lätkäkorteista. Tiedän oikeastaan vain Upper Deckeistä, Sisuista ja Leafeista helvetisti, mutta tottahan toki olen kuullut Toppseista ja Premiereistä jotain. Itse keräsin Upper Deckejä ja Patrick Royn kortteja.
Yritän ottaa yhteyttä Jaanaan, mutta Jaana on muuttanut Oulusta Saksaan ja on juuri nyt Bulgariassa.
Lopulta stetoskoopin näköinen Mika saapuu. Kiiruhdamme katselemaan Karen konserttia ehkä hieman huumorimielellä, mutta mitä vittua? Kari Peitsamo on aivan vitun hyvä. Kauppaopiston naiset ja vittu mesits piis mesits. Reis joor taini litl häänds in eör.
Menemme kaljatelttaan. Jägermeister-neitoset onnistuvat tekemään lompakkooni kiitettävän loven, mutta se ei kuule haittaa hittoakaan.
Tiktakiin petyn tällä kertaa hieman, koska Emppu ei rääy. Menen kuselle, enkä sen jälkeen löydä enää Merjaa, saati Villeä tai Mikkelin Prisman kassatyöntekijän näköistä Mikaa. Masennun ja menen meren äärelle istumaan ja itkeskelemään maailman pahuutta tai menetettyä nuoruuttani. Sitten puhelin soi. Kokoan itseni ja menen takaisin juhlimaan.
Taas olut virtaa kuin mahla.
Pian olemme Villellä. Yhtäkkinen tunnelman lasku tekee minut jälleen surulliseksi ja en taida olla ainoa. Merja on nimittäin valmis passittamaan koko katraan hemmettiin. Nieleskelen hetken ja menen puistoon liukumäen katolle pillittämään. Ei oikein sovi meikäläisen pirtaan nämä ryyppyputket. Melankoliaa pukkaa.
Ilta saa vielä kohtuullisen päätösen, kun menemme jälleen sinne Nelivitoseen kattelemaan pikkuisen. Bailaan kuin pieni hyrrä. En jaksa odottaa, että pääsisin tungoksessa ihmisten ohi, joten kiipeän kaikkien ohi seiniä pitkin. Ruotsalaiset sisarukset kysyvät, kuka olen, ja vastaan, että I'm fucking party animal.
Juha Kankkusen isä matkustaa kanssani.
Unohdan puhelimeni Ouluun.
Ärpäleen jäsen auttaa minua.
Too sophisticated tulee junan kyytiin.
Minulla ei ole paikkalippua.
Matkustan tupakkivaunussa.
lauantai 6.8.2005
Tampere. Rakastan atmosfääriäsi. Olet kuin kirsikka Suomen kermakakussa.
Annikinkadulla jytisee. Hauskan vetomme jälkeen minulla on vilpittömän hauskaa.
Syömme raksuja. Maalaamme viiksiä. Juomme olutta. Tosi mukava Elina Ikaalisista sovittaa ystäviensä kanssa paitoja, mutta tulee siihen tulokseen, että voi itse tehdä paremmat. Sovimme, että soitamme tietyillä 69-vuotisjuhlilla, jos the 69 Eyes ei pääse.
No no no don't fuck with me or I'll kill you afterwards I fuck you in the ass I fuck you in the arse.
Juhlimme Telakalla. Juhlimme Klubilla. Pector Rekonen lahjoittaa ympäripäissään Pepe Deluxelta ostamani pikkukitaran loistavalle suomalais-irlantilaismuusikolle, jolta joudun kerjäämällä kerjäämään sen takaisin.
Sade rauhoittaa, kunnes olen läpimärkä jääkalikka. Piiloudun paskahuussiin lämmön toivossa, mutta ei sitä sieltä löydy. Mietin hetken, että voisin hautautua paskaan lämmittelemään, mutta mokomat ajatukset pyrin unohtamaan mahdollisimman nopeasti. Yhtäkkiä huussiin saapuu mies, joka kavahtaa jäätynyttä hahmoani. Pelästyneeseen kysymykseen saan väen vängällä vastatuksi, että pihalla on aika kylmä. Tampereen mukavimpiin ihmisiin lukeutuva henkilö osoittaa nykyajalle epätyypillistä lähimmäisenrakkautta ja raahaa minut sisälle lämmittelemään. Pian sujahdankin peiton alle.
Aamulla ehdin hädin tuskin kiittää majapaikkani isäntää. Niin kiire minulla on. Jänikset on pakko ruokkia.
Näkemiin Tampere.
Illalla juttelemme Tuomaksen ja Santun kanssa ja luomme Rekosta muistuttavan Crazy Crazy Cat -hahmon. Seuranaan tuolla hullunkurisella kissalla on Crazy Boy, Fastman ja Andy McKoira.
Santtu - pornotähti ilman kameroita.
Ymmärrän, miltä tämä vaikuttaa, kun kaikki tylsät päivät olen nyttemin karsinut päiväkirjasesta. Luuletko, että olen alkkis?
Dokaan Juhon kanssa Espalla ja Vanhassa Ketussa - big deal?
I’m in denial.
Tänään Juho ja Tuomas menevät naimisiin viidennenkymmenen keikan kunniaksi. Marjo on laatinut mitä herkullisimman hääkakun. Soitamme viisitoista laulua tavanomaisen seitsemän sijaan. Olen rättiväsynyt. En halua bailata. Haluaisin nukkua tai olla pirteämpi.
Jos haluat tietää konsertista enemmän, lue Kumkvatin raportti YleX:n keskustelufoorumista ja vilkaise saman, mahtavan neitosen kuvia osoitteesta www.geocities.com/paikkanen.
Herään kaameaan pääkipuun. Niskani on jumissa. Jos tämä on krapula, olen äkämystynyt. Vastaavaa kipua en ole miesmuistiin kokenut. Voi jopa olla, että niskani on hevatessa völskähtänyt.
Kerran soitin terveyskeskukseen, että kurkkuni on völskähtänyt. En saanut kipeästi kaipaamaani hoitoa.
Ei, tämä ei voi olla krapula. Join eilen koko päivänä vain kaksi olutta.
Aiai, tuo veemäinen sormiapina, joka on antanut nimensä ihmisten käyttöön. Ilmaisen kipua huutamalla, että aiai. On nimittäin niin kaamea niska- ja pääkipu, että hyi hemmetti.
Pakko väkertää töissä.
Kipu se vaan yltyy. Lopulta soitan työterveysasemalle, josta minulle kerrotaan, että työterveysasemalla ei ole aikaa hoitaa nyt työntekijöitään. Onpa kurja juttu. Kun pääni lakkaa kääntymästä päätän nappasta kaksi Burana 400mg:sta ja siirtyä päivystyspoliklinikan jonoon. Sielläkään ei olla kovin innoissaan ottamassa omia työntekijöitä vastaan. Lääkintävahtimestari sanoo, että mene kuule töihin ja sitten illalla yksityiselle. Olen jo menossa, kunnes hoitaja tulee sanomaan, että odota kuule kiltisti vaan.
Odotettuani viisi ja puoli tuntia ja annettuani nieluviljely-, veri-, kusi- ja muut näytteet ja käväistyäni röntgenissä minulle kerrotaan, että saan loppuviikon sairaslomaa. Minulla on nimittäin joka helvetin limakalvo päässä turvoksissa ja siihen päälle korvatulehdus.
Yeah-show, aika ostaa tiukkoja lääkkeitä.
Minulla on paha penisilliini- ja mysiiniallergia. Lääkkeet, joita voin syödä, aiheuttavat aina kivoja sivuvaikutuksia. Tällä kertaa sivuvaikutukset ovat:
pahoinvointi, oksetus, ripuli, allergiset oireet (ihottuma, hengitysteiden tai nivelten turpoaminen), herkistyminen auringonvalolle, vakavat sieni-infektiot, suoliston bakteeri-infektiot (esim. ohut- ja paksusuolen tulehdus).
Muut mahdolliset haittavaikutukset tulee ilmoittaa hoidon määränneelle lääkärille.
Olen muuten tänään syönyt 2000mg ibuprofeiinia. Yleensä en syö särkylääkkeitä ollenkaan.
Paitsi, että olen alkanut kyllä nykyään rouskuttamaan niitä kuin karkkia.
Huomenna mennään Korkeasaareen.
Terveisiä aurinkoisesta Korkeasaaresta. Sekalainen seurakuntakvartettimme (minä, Marjo, Karita ja Ville) äkkää punapersepaviaanien sijaitsevan tietyssä suunnassa. Marjo ryhtyy heti haikailemaan siihen suuntaan. Johtajapaviaani Repe, vitun apina, aloittaa heti miehekkäät röyhistelyt ja soidinmenot rekrytoidakseen Karitan ja Marjon omaan haaremiinsa. Mietin, että jos joutuisin Repen kanssa tukkanuottasille, ei kuluisi viittäkään sekuntia, kun minut olisi jo revitty riekaleiksi. Onneksi ranteenpaksuinen panssarilasi erottaa minut Repestä. Ville ja minä vedämme tällä kertaa helposti pidemmän korren apinasta, kun saamme Karitan ja Marjon maaniteltua takaisin mukaamme. Näistä lähtökohdista on hyvä siirtyä tarkkailemaan muita ötököitä.
Hylkeiden altaaseen ollaan vaihtamassa vettä. Toinen hylje vaikuttaa erittäin kuolleelta, kun toinen vuorostaan pötköttelee jonkun venttiilin ja pumpun välittömässä läheisyydessä näennäisen mielellään. Mutta miksi nurkkahylje ei hievahdakaan ja on jäykkänä kuin tikku vedessä tai paskassa. Torkkuuko se?
Mietin itsekseni, mitä on tapahtunut lapsuuden riikinkukkolegioonalle ja niille noin sadalle flamingolle. Mietin myös, miksi hämähäkit ovat mielestäni niin kuvottavia ja miksi tiettyyn taloon on pitänyt päästää vapaaksi rukoilijasirkkoja ja ökkömönkiäisiä, jotka ovat nekin kuvottavia. Mieleeni tulee hetkeksi myös maailman huonoin elokuva, Mantis. Miksiköhän kukaan on halunnut tehdä sellaista paskaa?
Kumpia on lajimääräisesti enemmän, nisäkkäitä vai bakteereja?
Väärin.
Kaniinit ovat kyllä melko suloisia. Siinä jää suosiossa nopeasti leijonat pentuineen kakkoseksi, kun kymmenkunta pikkuhörssiä (-kania) terhentää pitkin mantuja.
Reissun päätteeksi haistelemme pikkuisen haisunäädän kvasipieruja. Joku Agan tehtailla on nimittäin taltioinut kuvottavan hajuista paskakaasua tietyn määrän. Seinässä on nappi, josta voi painaa, jonka jälkeen voi pikapuolin nuuhkaista. Sihauttelen omaksi ilokseni suuret määrät mädäntyneen ripulin hajuista kaasua silmiini, hiuksiini ja sieraimiini.
Hyi helvettiä. Joudun viettämään seuraavan kaksitoista päivää töissä. Kuvottava ajatus.
Rankan ylityöpäivän päätteeksi kollegani Marko Gordon (nimi muutettu) ehdottaa, että lähtisimme tutustumaan kuningas Alkoholiin Hevimestassa, jossa on keskiviikon kunniaksi euron päivä. Nappaamme Public cornerin terassilta mukaamme Tuomaksen, Neekerin, Santerin ja kourallisen kimmoja ja lampsimme tuohon Kruunuhaan helmeen.
Marko Gordon ehdottaa, että vetäisisimme hevikaraokessa hieman Panteraa. En oikein ole Panteraan tutustunut, mutta saatuani lyhyet näytteet (diu diu di di di diu I’m broken) olen valmis. Itse asiassa olen syntynyt valmiina.
Illan edettyä asiat johtavat toiseen. Havahdun aamuyöllä Tuomaksella siihen, että Marko on romanttisissa tunnelmissa ystävättärensä kanssa. Voi sitä kolinaa ja naimisen loisketta. Taidan siirtyä kotiin vähin äänin. Kuningas Alkoholista on jäljellä vain kalpea haamu.
”Pornoa lohduksi”, olisi eräs tuntematon ja fiktiivinen aatelis-tiedemies saattanut möläyttää.
Saan leväperäisen selonteon aamun ensitunneista ensin Santerilta, joka on myöhästynyt töistä 1,5 tuntia. Santeri, joka jäi tällä kertaa kuin nalli kalliolle, on autuaan tietämätön aamuyön tapahtumista. Santeri nimittäin nukkui erittäin sikeästi koko äksönin ajan, eikä herännyt edes tilaamaansa puhelinherätykseen, kuten ei myöskään siihen, kun Tuomas ravisteli ja väänteli Santtua kuin pientä poikaa. Santtu ei itse asiassa herännyt edes siihen, kun Tuomas kaatoi litran vettä Santun naamaan. Jos joku tuttu olisi kuuntelemassa, sanoisin, että Santerilla on melko hyvät unenlahjat.
Sen Santtu kuitenkin tietää, että Tuomas – ensimmäistä kertaa koskaan – harmitteli aamulla, että talossa oli ollut yövieraita. Minkä ensivaikutelma loitkaan, Marko Gordon. Minkä uskomattoman ensivaikutelma loitkaan!
Markolta kuulen töissä hieman lisää. Työtoverini kertoo, että hän havahtui aikaisin aamulla omaan huutoonsa ”juiceeee juiceeee” jossain mattoparvekkeella alasti, pelkkä kravatti otsassa. Now that’s what I call being wasted.
Santerilla on eräänlainen kännikalenteri, jossa humalatilaa kuvaamaan käytetään tiettyjä lyhenteitä. Nothing oikeuttaa pariin kaljaan. Semi tarkoittaa normaalia peruskänniä. Full-tilassa ollaankin jo melkoisessa tuiskeessa. Näiden kahden viimeksi mainitun välimaastoon sijoittuu half, joka tarkoittaa sitä pistettä, kun tajuaa, että taas sitä mennään fulliksi ja kovaa. Eilisen jälkeen taulukkoa on pakko venyttää äärimilleen. Nyt tunnustamme virallisesti myös juice-kuosit.
perjantai 2.9.2005
Konsertoimme Oranssilla. Ennen keikkaa minulla on omituinen, erittäin vittuuntunut ja surullinen olo. En halua mitään muuta kuin olla yksin ja ihan rauhassa. En jaksa ihmisiä. Todella kummallista. Olen ollut pitkään salaa surullinen ilman kovinkaan järkeviä syitä. Blääh.
Keikan ajaksi typerä oloni poistuu johonkin ihmeelliseen vorteksiin. Keikka - minkä tahansa fyysisen tai henkisen pahoinvoinnin reseptivapaa tappaja. Yeah!
Keikan jälkeen hölöttävä ja höröttävä jengimme alkaa kännätä. Kuuden kaljapullon jälkeen tajuan, että minua ei huvitakaan. Höpisen hyvin hiljaa jotain joutavaa, että ehkä minun pitäisi lopettaa juominen kokonaan, kun tulen aina surulliseksi. Se ei tietenkään pidä paikkaansa. Eikä tule tapahtumaan.
Olen todellakin surullinen.
Minulla on pala kurkussa.
Anteeksi.
Mistä?
Siirrettyämme kaikki omat ja Superchristin tavarat pisteestä a pisteisiin b ja x, otan hetken ihan rauhassa. Tuomas lähtee juhlistamaan Tiinan synttäreitä, minä ja Juhis istuskelemme, vitsailemme ja puhumme. Oloni on vieläkin surkea, mutta nyt jo helpottaa pikkuisen.
Maalaamme melko spontaanisti kaiuttimiamme spray-maalilla. Se vie ajatukset hetkeksi johonkin mukavaan. Tarvitsisinko lisää jotain puuhaa, etten ehtisi murehtimaan? Enpä tiedä.
Mitä luulen tekeväni? En tee mitään.
Marjo lähtee Wellan organisoimalle hiusristeilylle, jossa Wellan on tarkoitus organisoida Marjon hiuksia.
Marjo saapuu takaisin kotiin uudelleenorganisoidun kuontalon kanssa. Kuulen, että kampaajalla on ollut visio. Se myös näkyy.
Hiukset näyttävät hetken vilkuiltuani todella hauskoilta ja vähintään hyviltä. Pitäisiköhän minun ryhtyä isona kampaajaksi? Minulla on kuitenkin tämä hiusfiksaatiokin. Tykkään nyplätä, syödä ja katsoa hiuksia.
Marjo käy Wellalla lisäämässä hieman magma-väriä tukkaansa. Jo vain. Näillä mennään, katsotaan mihin se riittää.
Työviikko takana, elämä edessä.
Kiiruhdan töistä parissa tunnissa Herttoniemeen, missä kohtaan vanhan tutun gigolon erittäin tutuissa merkeissä, nimittäin kaljalla. Gigolo osoittautuu jopa minuakin köyhemmäksi, joten tarjoan mustaa ja kultaista juomaa tietyn määrän. Kaljardi – ihmisten juoma.
Hetken höpötettyämme huomaan, että on tullut aika tehdä neitsytvierilu Kuuhun rakkaiden yhtyetoveireideni kanssa. Suomalais-playboygigolo napataan mukaan. Kuussa tapaamme maankuulun ja sympaattisen hahmon, kuulemme erittäin mielenkiintoista musiikkia by Absoluuttinen nollapiste ja puhumme hädin tuskin mitään.
Toivottavasti pääsemme Kuuhun toistekin.
Vierailun jälkeen haluan kovasti kuulla hieman tuoretta singleämme, joka on vielä kesken. Single sisältää 3 kappaletta, jotka ovat 1 kpl, Kukko & ruokaa. Rekonen ja Juho menevät kotiin, minä ja Tuomas menemme naistenmiehen maineessa olevan hahmon kera Kurkimäkeen, missä Tuomas ja Tiina pitävät majaa.
Kuulen kappaleet. Hyvälle kuuluu, sano savolainen.
Pulloja korkataan huolestuttavalla frekvenssillä. Jokin vetää minut vakavaksi, jonka seurauksena myös Tiina vakavoituu. Tuomas ja Herra X siirtyvät puhumaan hauskaa paskaa keittiöön, kun minä ja Tiina puhumme vailla huumorin häivääkään. En oikein tiedä, mitä sanoa tai tehdä.
Outoa.
Näpertelemme Tuomaksen kanssa koko illan sinkkubiisien parissa. Rekosen läskit biitit nitistetään lo-fi –prosessorilla surkeaksi pacman-kompiksi. Jottei Reko ihan yksin eksyisi Nintendon bittiviidakkoon, napataan tuhti bassosoundi vastaavaan käsittelyyn.
Tämän lisäksi narulle pistetään naurettava c#-piippaus ja kömpelö intiaaniperformanssini. Sinkkubiisi vaikuttaa niin naurettavalta ja hyvältä, että sen nimi 1 kpl tuntuu liian tyylikkäältä. Uusia ehdotuksia satelee hauskassa ilmapiirissä. Olisiko kappale sittenkin Päläpäläpälä vaiko kenties Torttu? Hetken naureskeltuamme päädymme nimeen Tårta på tårta.
Olen niin innostunut, että päästän suustani semmoisia sammakoita, että sinkku on parasta musaa, mitä olen kuullut. Se tuntuu aika hurjalta, kun sitä hetken miettii. Näillä mennään.
Kukko jää vielä kesken. Kukko.
Katsomme kotona digitaaliselta videodisketiltä viihdyttävää pikselimössöä. Ihmeperhe – hyvää shittiä.
Aamutuimaan veivaamme tulikuumat bänditreenit piiiiiiitkästä aikaa. Meillä on todella hauskaa ja homma pelittää. Loppusilauksen hyville treeneille sivaltaa hassu PowerPoint –presentaationi.
Illemmalla Kurkimäessä on kuusi enemmän tai vähemmän iloista ja kännistä hahmoa: minä, Marjo, Tuomas, Tiina, Takki-kääpiö Piia ja Regina, jonka nimeä minun on jostain käsittämättömästä syystä mahdoton muistaa. Se tuntuu jotenkin typerältä.
Ilta etenee. Pian sitä ollaan taas Santun ja Tuomaksen kantapaikassa Public Cornerissa. Paikalla on koko Sininen sinfonia ja Sydän, sydän. Hartonen, Juhon ja minun luokkatoverini vuosien takaa, on myös paikalla, Jesse ”Nightlover” Liskolasta ja Fiinusta puhumattakaan. Varsinainen likainen tusina siis.
Valomerkin jälkeen Rekonen, Jesse ja minä menemme Hartoselle pelaamaan X-Boxia. Rekonen nukahtaa Hartosen syliin niin sopuisasti, etten raaski herättää raukkaparkaa.
Jaettuani töissä ihan hirveällä kiireellä ja tohinalla hieman päällepantavaa vaareille ryhdyn odottelemaan Anssia, alias Marko Gordonia parkkipaikalle. Olemme nimittäin matkalla Ouluun Sentencedin kuoppajaisiin. Anssin ajokokemus askarruttaa minua huolestuttavan vähän. Anssi nimittäin jaksoi vielä eilen paljastaa, että on ajanut elämässään ehkä yhteensä pari sataa kilometriä. Viikonlopun aikana Anssille tulee päälle tuhatkaksisataa kilometriä lisää. Minulla ei nimittäin ole ajokorttia. Matka-autommekin on hieman epäluotettava vanha Mitsubishi, joka kuulemma leviää hetkenä minä hyvänsä. Kaikesta huolimatta odottelen ainakin näennäisen tyynenä pihalla parkkipaikalla ne pari tuntia, jotka Anssi on myöhässä.
Matka on pitkä. Burzumin kuunteleminen tuudittaa minut loppumatkasta horrosmaiseen väsymystilaan. Lopulta olemme kuitenkin perille. Matka oli minulle pitkä. Sitä se oli varmasti myös Anssille. Siitä huolimatta Anssi ei ole varma, haluaako lähteä kapakoita koluamaan.
Merja ei tiedä kovinkaan paljoa saapumisestani. Olemme joukolla syöttäneet hieman pajunköyttä, että eräs toinen hahmo olisi muka saapumassa saadaksemme Merjan pysyttelemään kotona. Kun lopulta rimpsautan puhelimella, että tervetuloa kurkkailemaan tänne, oli jälleennäkemisen riemu ilmeisen vilpitöntä. Pidän yllätyksistä.
Loppuilta meneekin sitten siinä vanhoja muistellessa erittäin rauhallisesti keskustellen… Not.
Toivon, että olisi. Kerrankin.
lauantai 1.10.2005
Kattelen melkein heti aamulla illalla noutamani Kotzone-rasian sisälle. Joku onneton ja rupsahtanut torttuhan se siellä luuraa. Heitän mokoman käntyn huiviini parin kola-tuopin seuraksi.
Jauhamme hetken aikaa paskaa niin kuin myllynkivet oletettavasti jauhavat rukiin kypsiä jyväsiä suomalaista agraariromantiikkaa tihkuvassa Tauno Palo – Ansa Ikonen –elokuvassa vuodelta yks ja kaks sodan aikaan. Käymme morjenstamassa vielä eilisen yllätyksen toista primus motoria Anskua. Ansku keittää tirauttaa meille lämpimät teet. Kuuntelemme vielä uuden sinkkumme kaikki kolme laulua, jotka eivät saa riemukasta vastaanottoa. Myllynkivet sen kun jauhavat niin kuin me jauhamme paskaa Oulussa.
Pian onkin sitten aika tavata muu rymyremmimme. Menemme nimittäin katsastamaan Kärpät-Lukko –ottelua. Santeri soittaa minulle. Kerron, että olen matkalla jääkiekko-otteluun. Santeri kysyy: ”mitä vittua”, enkä arvaa, kuinka kohtalokkaaksi tuo kysymys vielä osoittautuukaan.
Ostamme Anssin kanssa halvimmat mahdolliset paikat, mutta heti huomattuamme siinä vaihtoaition takana tyhjää tilaa ja tarkkailtuamme vahtimestarien höveliä toimintaa livahdamme parhaille paikoille kuin vittumaiset näädät. Ottelu päättyy Kärppäin riemukkaaseen voittoon.
Illalla tiemme käy muutaman kapakan kautta Teatriaan, jossa Sentenced – tuo nuoruuteni kurittaja – kurittaa piiiiitkän seisoskelun jälkeen yleisöään rankalla kädellä. Riemastun, kun luulen ekoja kappaleita Shadows of the Pastin kuolonmetalliksi. Olen erottavinani yleisöstä kysyviä ilmeitä: mitä vittua? Myöhemmin minulle paljastuu, että olen kuvitellut kaikki nuo ilmeet. Ekat vedot ovatkin kaikki uusimmalta Funeral Albumilta, mihin en ole oikestaan lainkaan tutustunut.
Puolen tunnin hikisen seisoskelun jälkeen menemme Anselmon kanssa hakemaan hieman juomaa, ja sille tielle jäämmekin. Iso täsmälleen Nikki Sixxin näköinen mies tulee puhumaan meille Impaled Nazarene –paidassaan. Minä en voi keskittyä miehen juttuihin, sillä mietin pelkästään sitä, miten joku voi näyttää niin paljon Nikki Sixxiltä. Onkohan takana useampikin leikkaus MTV:n I want a famous face –ohjelmassa. Poistuessamme tyypin luota kuulen vielä huikkauksen: ”muistakaa Mötley Crüe!” Se huvittaa minua ihan syystäkin.
Keikan ja humalani kohokohta ajoittuu aika lailla samaan pisteeseen. Taneli Jarva tulee vetäisemään ainakin parhaan levyn Amokin parhaat palat. Meininki on katossaan. Olen todella yllättynyt, kuinka hauskaa minulla onkaan. En ole noin seitsemään vuoteen kuunnellut lainkaan Sentencediä, nyt olen ihan ”fiilareissa”. Siitä se riemu repeää, kun Love & Death –EP:n The Way I Wanna Go lävähtää soimaan. Huhhuh!
Kolmen tunnin jälkeen takki ja hikirauhaset ovat lähes tyhjiä. Konsertto on onnistunut puristamaan testosteronit pintaan niin minusta kuin muistakin uroista ja poistuessamme Suomen parhaan keikkapaikan tiloista vääntelemme kättä ja käsiä ihan vinksinvonksin tai ainakin heikunkeikun. Hieman jo etäännyttyämme jotkut hemmetin kolmekymppiset raketti-insinöörit yrittävät tulla vittuilemaan meille, mutta ne jäävät kakkoseksi, kun terrierimäinen Anssi alkaa tulittaa verbaalisella konekiväärillään. En raivostu ikinä niin pahasti, että väkivalta tuntuisi edes sillä hetkellä oikeutetulta, mutta ne saatanan siilitukkaiset nilkit olisivat kyllä ansainneet hieman kurmootusta. Näin jälkikäteen olen kyllä tyytyväinen siitä, etteivät nyrkit puhuneet.
Illan päätteeksi nälkäinen ja päihtynyt kertojamme lentää vielä ulos pitseriasta nukahdettuaan tiskille. Säälittävää.
Toisin kuin paria kuukautta aiemmin vierailtuani Oulussa, nyt en oikein vielä haluaisi lähteä kotiin. Tai lähinnä palata arkeen. Tajuan heti herättyäni ensimmäisen kerran täysin selkeästi, että olen jo jämähtänyt kuin tikku siihen paskaduuniin Meilahden sairaalassa. Olen niin saamaton, etten osaa etsiä mitään järkevämpää työtä, kun pääkriteerinä on se, että minun pitää saada keikkoja varten vuoroja vapaaksi lyhyelläkin varoitusajalla. Se kieltämättä toimii nyt hyvin.
Istuskelen hetken itsekseni murehtimassa. Sitten menen Merjan seuraksi tupakille. Höpisemme hetken ja unohdan täysin kaiken työpaskan. Käymme pitsalla ja puhumme kerrankin ihan niitä näitä selvin päin. Minulle tulee jollain tavalla todella hyvä mieli. Muistan, miksi Merja on yksi parhaista ystävistäni, vaikka en nyt sitä olekaan missään vaiheessa kyseenalaistanut. Pikku hiljaa olen jo valmis pakkaaman tavarani ja lähtemään takaisin Helsinkiin.
Pääsemme lopulta aivan liian myöhään matkaan. Paluumatka on tuskallisen pitkä. Olemme perillä joskus aamuyöstä. Silti on mukavaa palata kotiin – kuten aina.
Eipä aikaakaan, kun löydän itseni bändikämpältä seikkailemassa Roland-raiturimme ihmeellisissä maailmoissa.
Eilisistä seikkailuista sisuuntuneena menen Juhon kanssa tutun hahmon tykö uuteen lokaatioon
mestaroimaan singleämme. Homma on niin nopeasti ohi, ettei Svante ehdi kissaa sanoa kummallakaan kotimaisella. Minua ja Juhoa huvittaa, että väittelemme rauhallisesti kolmen suomenruotsalaisen kanssa omien surkeiden kielitaitojemme pohjalta siitä, kirjoitetaanko tårta på tårta niin vai tårtta på tårtta. Huvittavinta on se, että me olemma oikeassa. Lehtorit Hannu, jonka sukunimeä en kuollaksenikaan nyt muista, Erkki Auvinen, Eija ”Glasögon” Hannila-Ådahl ja Seija Uusi-Rauva ovat näköjään tehneet hyvää työtä.
Pekka saapuu studioon murisemaan ja lähtee pian Pasilaan saapuakseen takaisin murisemaan jotain epäselvää artikulaatiosta.
Menemme Tuomakselle kuuntelemaan masterin ja huomaamme inhottavia tavaramerkkejämme, digitaalisia napsuja, kaikkialla, mutta ei se mitään. Känni päälle.
Käydessämme kolmeen pekkaaarnioon Myllypurossa kaupassa piipahdamme samalla reissulla kapakkaan laulamaan Irwiniä karaokeen. Puhumme kerrankin melkein selvin päin toisillemme suoraan ilman korulauseita tai vittuilua. Vaihtelu virkistää. I love you guys.
Hurautan pirssillä kotiin. Vältän sitä yleensä viimeiseen asti.
Santeri kutsuu minut Mitä vittua –klubiin. Klubin idea on seuraava: Kumpikin klubin jäsen keksii vuorollaan älytöntä tekemistä, mitä ei muuten tulisi tehdyksi. Tämän jälkeen idean keksinyt tyyppi ilmoittaa toiselle ajan ja paikan, jossa klubi kokoontuu. Vasta paikan päällä toiselle selviää, mistä on kyse. Ja niillä sitten mennään. Ideoita pyritään keksimään vuorotellen.
Katselen tilitietojani ja kauhistun. Apua. Kuukaudesta tulee erittäin rauhallinen. Se on oikeastaan hyvä juttu.
Bänditreenit kuihtuvat, kun meille selviää, että bändikämpällämme on pistetty sähköt koko päiväksi poikki. Yritämme hetken väkertää jotain säälittävää. Haemme kamat käytävään, johon tulvii valoa ikkunoista, ja alamme paukuttaa. Homma hyytyy puolen tunnin jälkeen. Bassoa on aika typerää soittaa ilman sähköä, kun ei kuuluu mitään muuta kuin onnetonta läiskettä. Menemme vielä Tuomakselle neljän akustisen kitaran ja hulppean syntetisaattorin kanssa rimpauttelemaan, kunnes sekään homma ei enää pelitä. Juho masentuu 12-kielisen instrumenttinsa kehnoon vireeseen, eikä räkäinen ja tahattomasti ivallinen hekottelummekaan auta asiaa. Juho lopettaa bänditoiminnan hetkeksi. Nämä treenit taitavat olla purkissa.
Tarkalleen neljän aikaan oma maskottimme Joni saapuu Miian kanssa meille syömään. Ruokalistalla on ratatouillea, vichyä/vettä, herkullisia vuohenjuustoleipiä uudistetulla reseptillä ja marja