~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~
sunnuntai 1.1.2006 [nothing]
Hassua herätä tällaisena päivänä pirteänä ja hyvin nukkuneena ennen kaikkea ilman kankkuskanulaa.
Illemmalla harjoittelemme taas kerran hieman soittoa. Rohkenen väittää, että kahdeksankympin kriisiä pitkään potenut 75-vuotias Veikko Lepolamme saadaan taas ruotuun täysin palkein. Uskallan myös olettaa, ettei bändikämpällämme Vuosaaressa ole tällä kertaa mitään muuta juotavaa kuin vessanpöntön vesi ja olut. Väittäköön Tuomas mitä tahansa, niin vessanpöntön veteen en minä koske, aikka muut sitä suurella juomahalulla ryystäisivätkin. Niin se sitten katkeaa 34,5 päivän tyystin alkoholiton putkeni; täysin vailla glamouria kotoisissa tunnelmissa hotalehdittuun lämpimään ja vanhentuneeseen Sakuun. Kaikesta huolimatta olut maistuu hyvältä. Annan vielä siiderillekin mahdollisuuden. Vuoden 2000 alun jälkeen muistan juoneeni vain kuusi siideriä. Tällaisen tauon jälkeen jopa se on herkullista. 0,66 litraa mietoja juomia juotuani olen yllättävän iloisella tuulella, joskin tietty katumuksen fiilis kalvaa sisimmässäni.
Haluaisin lähteä baariin, mutta se ei olisi yhtään fiksua. Menen huomenna Skopalle ja Kanulalle ryyppäämään.
Puolilta päivin luulen muutaman sekuntin ajan saavuttaneeni dalimaisen täydellisyyden, mutta olen tietysti väärässä.
En ehdi eikä minua sittenkään huvita mennä Skopalle ja Kanulalle ryyppäämään. Pieni osa minusta potee huonoa omaatuntoa lunastamattomasta lupauksesta.
Raskaan työpäivän jälkeen on mahtavaa syödä yksi kokonainen pitsa puoliksi työkaverini Jussin kanssa. Iso nelostuoppi on mahtavaa kumota alas kurkusta ruokajuomana. Sen jälkeen on mahtavaa mennä ravintolaan katsomaan mahtavan suosikkijoukkueeni Manchester Unitedin koitosta. Lonkero maistuu mahtavalta. Ottelun lopputulos on mahtava tortilla fläti eli 0-0. Minua ei huvita enää mikään.
Menemme Tuomaksen kanssa bändikämpälle myöhään yöllä vilpittömänä tarkoituksenamme siivota kyseinen sikolätti hieman inhimillisempään kuntoon. Otamme 12 olutta ja viinipullon mukaan. Tiedät varmaankin, mitä kyseisestä "siivouksesta" seuraa. Kun Tomi ja Tuomas siivoavat, ei tapahdu muuta kuin muutama tavara vaihtaa paikkaa ja jostain ilmestyy liuta tyhjiä pulloja.
Jotain hyvin merkittävääkin saamme aikaan. Nyt nimittäin tiedämme, että juon olutta täsmälleen tuplanopeudella Tuomakseen verrattuna. Otamme nimittäin kilpailun, jossa minun tehtäväni on tyhjentää kaksi pientä olutpulloa Tuomaksen huolena ollessa yhden pullon saattaminen palautuskuntoon. Tasapelihän siitä tulee. Jo Scatman aikoinaan pohti maailmaansa käsittelevässä laulussaan, että how can someone win if someone else loses.
Kipin kapin Matkahuollon kautta Tavastialle kipaistuani alamme Tuomaksen kanssa repimään auki maailman parhaiten paketoitua pakettia. Tilaamani v-tyylinen Harley Benton -kitara on saapunut vielä paremmassa kunnossa kuin uskalsin toivoa. Tuomas lupaa ottaa kitaran huostaansa, kiillottaa sen, tarkastaa intonaation ja vaihtaa vielä kieletkin sunnuntaihin mennessä. Se kuulostaa hyvältä ajatukselta.
Käyn vielä hakemassa yhteensä kolme lippua Tavastialle iltaa silmällä pitäen. Superchrist on nimittäin lauteilla ennakkotietojen mukaan 23.30 alkaen.
Kelloni raksuttaa 23.40, kun ensimmäinen nuotti kajahtaa ilmoille. Joko kelloni on väärässä tai sitten olen todistamassa rockpiireissä ennennäkemätöntä täsmällisyyttä. Sitä en tohdi miettiä juuri sekuntia kauempaa, kun muhevat kitaravallit alkavat tehdä varmaa työtään tärykalvoillani. Sisäkorvani uumenissa alasin, vasara ja jalustin nakuttelevat kilpaa rumpujen kanssa bassotaajuksien hyökätessä mukavan pehmeästi rintakehäni kimppuun kuin veltoksi spagetiksi humaltunut Mikko Rekonen baarissa. Kaikki tämä saa tuhdin ruumiini nytkähtelemään täysin hallitsemattomasti. Tuomas käy välillä lavalla luikauttamassa pari yllätysnumeroa ja Total Gymin, joka aiheuttaa minulle livetilanteissa aina suunnatonta mielihyvää. Tällä kertaa lopputulos on kuitenkin jo kerrassaan uskomaton. Kun encorena kuulen vielä laulun, missä on eri järjestöjen lyhenteitä (mutta missä on HKL?) ja vankkumaton groove, olen melko varma, että keikka on yksi parhaista, mitä olen nähnyt. Harva rockyhtye actionrockin ulkopuolelta pystyy olemaan Superchristin tavoin ammattitaitoisesti viihdyttävä niin, ettei se musiikin karkean rosoisuus ja särmäkkyys kuitenkaan katoa. Hyvä meno.
Perttu, Sonja ja Ronja ja hieman myöhemmin vielä Petra saapuvat meille syömään perunamuussia ja täytettyjä paprikoita, jotka ovat herkullisia. En pysty nielemään ylpeyttäni ja myöntämään sitä Marjolle, sillä olin vielä aamulla melko vakaasti eri mieltä siitä, mitä meidän tulisi tarjota. Tyydyn selittelemään itselleni, että paprikat nyt vain sattuivat tällä kertaa onnistumaan hyvin. Sitä paitsi minähän niihin tahdoin laittaa hieman tuota yrttisulatejuustoa täytteeseen, ehkä se herkullisuus tuli siitä. Kuinka paljon helpommalla olisinkaan päässyt, jos olisin vain myöntänyt, että olin tällä kertaa väärässä.
Ruuan jälkeen pelaamme hieman Carcassonnea, paitsi Petra, joka katselee. Kanula soittaa kesken pelin ja täysin sääntöjä tuntemattomana kehoittaa panostamaan luostareihin. Ohje tulee kreivin aikaan, sillä seuraavalla vuorollani saan luostarikortin. Lopputuloksissa jään kuitenkin perän pitäjäksi, sillä epäonnekseni en saa yhtään oikeanlaista kaupunkipalaa, joita muut tuntuvat kilvan nostelevan pussista.
Jälkiruoka on tietysti jäätelöä ja marjapaistosta, joka on muuten tosi hyvää.
Heinihän se täyttää kaiken lisäksi tänään vuosia. Menen sen kunniaksi Siilitielle hieman katselemaan. Katseltuani hetken yllätyn kahdesti. Rekonen on antibioottikuurilla ja mies on kuin onkin vesiselvä. Se ei vaikuta tippaakaan Rekosen käytökseen. Ympäri kämppää kuuluu Rekosen huuto: "Juhlat juhlat!" Tajuuttekste? Juhlat perkele!" Toisen kerran yllätyn kohdatessani chinchillan huoneessa.
Asunnossa on myös veljeni ja Miia. Joni-veli hörppii sivistyneesti punaviiniä lasista. Hän ei selvästikään halua munata itseään tänään. Jonkin ajan kuluttua Joni nöyrtyy kysymään, milloin päivitän päiväkirjaani. Hän on selvästi kuin tulisilla hiilillä joulun tonttuilunsa suhteen. Vastaan, etten tee sitä ainakaan ihan vielä. Lavastan Tuomaksen kanssa kömpelösti leikkimielisen kinan, jonka aikana minä muka eroan bändistä. Frank Walters, tuo sikamainen opportunisti, huomaa tilaisuutensa tulleen. Hän ei suinkaan yritä rauhoitella tilannetta vaan tarjoutuu innostuksen kipinät silmissään uudeksi basistiksi valehtelematta alle kahden sekunnin päästä fiktiivisestä erostani. Aikani katseltuani koko remmi haluaakin siirtyä katselemaan keskustaa uusista näkökulmista. Puolinopeiden päätösten seurauksena iltaa katsotaan kahdelta eri kantilta. Minä kallistun vanhasta tottumuksesta halvahkon tuopin ja sisäänpääsymaksuttomuuden U. Kalevaan veljeni, Yiun, Tonin, Tuomaksen ja Frank Waltersin tavoin. Muu seurue jatkaa The Clubille. Hetken perästä U. Kalevan näkökulma alkaa kiinnostaa myös päivänsankari Heiniä ja Miiaa, sekä nimettömänä pieteettisyistä pysyttelevää neitoa.
Pian saan kuulla, että repulleni on yrjötty. Menen siivoamaan sitä toilettiin. Humalatilani on sen verran kohtelias, että päätän siivota vesilaineet, jotka olen vahingossa toilaillut lattialle. Vesiklosetissa kyykkiessäni baarin setä kurkkailee ja ehdottaa, että voisin maksaa 50 euroa yrjön siivoamisesta. Pyyntö kärsii melkoisen inflaation, kun vain 10% summasta päätyy miehen taskuun. Viisi euroa on mielestäni ihan kohtuullinen korvaus jostain, mitä en ole edes tehnyt. Summa summarum, hyvä ja epäterveellinen meininki jatkuu.
Joku selittämätön impulssi ajaa minut antamaan reppuni veljelleni pestäväksi. Itse yritän ottaa Tonin ja Heinin kiinni. Huomaan nopeasti, että Ruttopuistossa on vaarallisen liukasta. Tuomas ja diskreetisti ilmaistuna Mikko Timonen saapuvat paikalle. Mikko on lähdössä huomenna takaisin Jenkkilään, joten nyt vielä olut maistuisi. Menemme baariin, jonka nimi on Base tai Dose. Ennen valomerkkiä ehdimme ottaa yhden juoman. Istuttuamme pöytään huomaan melkein välittömästi Tonin ja Heinin, joita ei kellonajasta johtuen enää päästetä sisään. Päätämme juoda oluemme nopeasti, jotta meno voisi jatkua. Sitten tapahtuu jotain, mitä olen jo vuosia odottanut.
Kallistan tuoppia suutani vasten. Tunnen kurkussani jonkun ihmeellisen, miellyttävän naksahduksen. Olut virtaa suoraan kurkustani alas pysähtymättä ensin suuhun. Olen lukenut tästä. Etenkin brittiläiset ottavat usein juomakilpailuja baarissa. Kovimmilla osallistujilla on ainutlaatuinen kyky hallita kurkun lihaksia niin, etteivät ne rajoita sisään tulevan tavaran määrää. Tunne on kaikin puolin mukava. Maskuliinisuuden kaikkivoipa tunne virtaa suonissani. Jollain tavalla jopa ajantaju katoaa. Uskaltaisin silti väittää, että melkein täyteen 0,5 litran tuoppiin minulla ei juuri kolmea sekuntia kauempaa kulu. Poistun pöydästä lämäistyäni ensin tuopin koppavasti pöytään. Kuulen vielä Tuomaksen sanovan, että juuri tuota hän on tarkoittanut. Se ylpistää minua entisestään. Minulla on maine.
Viiden minuutin päästä nopeasti nautittu tuoppi jää unholaan, kun minut valtaa inhottava olo. Olen yhtäkkiä todella humalassa, vaikka koko ilta on mennyt turvallisessa pöhnässä. Sen täytyy johtua siitä viimesestä oluesta. Lähden kotiin. Matkalla olo helpottuu. Maksani on tehnyt pyyteetöntä työtään hyväkseni taas kerran. Päätän palkita sen muutaman päivän pituisella lepopaussilla
Päästyäni vuoteeseen pidän koko talon hereillä kovaäänisellä hikallani. Hik. Hik. Hik.
Voisi helposti luulla, että hikka jatkuu, mutta aijai sitä pelonsekaista iloa, kun se loppuu.
Tällä kertaa siivouspartio Flyckt ja Skopa tekee tomusta selvää jälkeä. Siivottuamme jopa kohtuullisen ahkerasti kuusi ja puoli tuntia minun on pakko lähteä nepalilaiseen ravintolaan, johon Marjo on organisoinut pöytävarauksen. Herkuttelen tandoorissa uitetulla tuorejuustolla, kastikkeella, toisella kastikkeella, riisillä ja naam-leivällä. Ruuan jälkeen koko satsi huuhdotaan alas mango- ja banaanilasseilla. Voinkin suositella erittäin lämpimin fiiliksin ravintolaa, joka suuruudenhulluuttaan kantaa nimeä Mt. Everest.
Vielä yöllä piskuinen siivouspartiomme jaksaa ahkeroida, kunnes yhtyeemme kotikolo on jälleen järjestyksessä. Rekoselle tuodaan vielä Tower Fan System viilentämään oloa. Lisäksi asennamme tuplapedaalijärjeselmän miehelle, joka runsklauttaa yhdelläkin jalalla kuudeskymmenesneljäsosia kuin vettä vaan.
Treenien aluksi olemme organisoineet pikkuisen yllätyksen Progerunkkariksikin tituleeratulle Juholle. Nyt on nimittäin aika unohtaa tuollaiset nimet. Tänään kruunataan uusi Hevikunkku.
Sitä ennen Juhon täytyy kuitenkin oivaltaa, että kirjekuori, jonka päällä lukee Juho, ei ole vain koriste. Avattuaan kirjekuoren ja saatuaan vihjeen, jossa kehoitetaan tutkimaan Rekosen pientä, mutta sitäkin saastaisempaa perää, ryntää kitaravirtuoosimme oikopäätä seuraavan vihjeen kimppuun. Ja niinhän se on, että edellisellä iltana Rekonen on kirjoitellut permanent-tussilla pakaroihinsa mystisen sanan komero, joka täten ohjaa Juhon aivan väärän komeron äärelle. Hetken itsetutkiskelun jälkeen Juho, tuo Siilitien pikku mäyrä, saa ahaa-elämyksen. Komerolla tarkoitetaan tietysti sitä komeroa, johon hän itse piiloutuu melkein jokaisten treenien päätteeksi. Sieltä löytyykin kuulosuojaimet ja huivi, jota ei laiteta kaulaan vaan silmille. Tuomas taluttaa Juhon autoon, kun minä ja Rekonen jäämme kolistelemaan ja noukkimaan uutta Flying-V:tä piilostaan. Sitten ryntäämme pihalle odottamaan Tuomasta ja Juhoa. En tiedä, onnistuuko Tuomas sekoittamaan Juhon tarkkaa suuntavaistoa muutaman minuutin ajelulla niin kuin on tarkoitus, mutta ilahdun, kun Renault Clio viimein ilmestyy näköpiiriimme. Tuomas auttaa epäluuloisen Juhon autosta, jonka jälkeen pidän kömpelöhkön kruunajaispuheen tuolle liinalla sokaistulle trubaduurillemme. Tyhjien sanojen jälkeen ripustan kitaran Juhon kaulaan, eikä siinä kulu kuin muutama millisekunti, kun uunituore Hevikunkku käsittää olevansa uudenveroisen unelmiensa v-kitaran haltija.
Tämä episodi siivittää treenit huimaan lentoon. Tulevan levymme tuottaja Aake saapuu myös kuulemaan uusia kappaleitamme ensi kertaa. Tunnelma on kaikin puolin positiivinen. Sitten kuulemme jymypaukun: nauhoitukset alkavat kahden ja puolen viikon päästä. Se tuntuu hieman pelottavalta ajatukselta, sillä meillä on vasta seitsemän biisiä soittokunnossa, ja niitäkin pitää vielä takoa selkärankaan.
Luulen, että tämä on silti hyvä juttu. Tällaista luomisvimmaa Sydärit eivät ole tainneet aiemmin kohdata. Tuntuu hyvältä. Kipeän Rekosen lähdettyä jäämme vielä tekemään puolitoista biisiä.
Cool, dude! Far out! tiistai 10.1.2006 [empty]
Töiden päätyttyä sijoitan 124 euroa kasvojeni silpomiseen, teen maailman parasta pitsaa ja käyn äänesmässä xxxxxxx xxxxxxxx xxx xxxxx xxxxxxx, sillä kaksi vaalikonetta ei voi erehtyä.
Illalla sanon, että hehehe vittu toi Jack Bauer on kyl kova.
Pidämme todella antoisat ja hauskat treenit. Saamme pari uutta biisiä valmiiksi. Juho "Sambahuijari" Minerva on oppinut uuden kitaransa käytön moitteettomasti. Vanha kunnon Am I Evil? -soolonpätkä kajahtaa ilmoille tuon tuosta. Homma taitaa toimia, kun olemme selkä seinää vasten. Rekonen väläyttelee etnisiä komppeja tuon tuosta ja on samaa mieltä kanssani siitä, että eräs vie musiikkimme sumuisiin xxx xxxxx -tunnelmiin. Loppuun vielä saarna ja homma on paketissa.
I love music.
Matkustan parlamentaarisesta toimestani bussilla 58 Itäkeskukseen. Deprivaatiotasoni edellyttää pientä torkahtamista. Ummistan silmäni ja näen aivan kummallisia asioita:
Astun bussiin numero 58. Leimaan matkakorttini ja jostain saan tietää, että se ei olekaan omani vaan Antti Tuiskun. En mieti asiaa sen kummemmin, sillä matka tuntuu jatkuvan. Yllättäen kyytiin saapuu tarkastaja. Tutkiessaan korttiani tuo arviolta 50-vuotias smurffitantta huudahtaa: "Ethän sinä ole Antti Tuisku!" Yhtäkkiä tajuan, että minähän olen nimenomaan Antti Tuisku ja yritän selittää sitä. Tässä vaiheessa ilmeisesti aivoni tajuavat, kuinka tuhoisa tuollainen uni voisi olla identiteetilleni, uni palaa nimittäin nopeasti pari pykälää taaksepäin aivan kummallisesti:
-Ethän sinä ole Antti Tuisku!
-En olekaan. Näitä sekaannuksia sattuu aika ajoin. Toinen nimeni Mikael on nimittäin johdettu suoraan Antti Tuiskun nimestä ja kaikki nuo masiinat eivät oikein osaa erotella, onko toinen nimeni Antti Tuisku vai Mikael.
-Ahaa. Ymmärrän. Minulla on nimittäin sama ongelma. Nimeni on Marjut, mutta kaikki koneet tuntuvat luulevan nimeäni Antti Tuiskuksi.
-Ei kai tästä nyt vaan tule sakkoa?
-Minun on pakko kirjoittaa tämä, mutta tehdäänkö kuule niin, että laitan tähän, että suosittelen sakon hylkäämistä samaan ongelmaan itsekin törmänneenä. Lautakunta sitten käsittelee tämän lähipäivinä.
-Laittaisitko siihen vielä, että toivomme molemmat pikaista puuttumista asiaan?
Marjut tekee työtä käskettyä ja poistuu bussista. Herättyäni Itäkeskuksessa minulla on kummallinen tunne. En löydä sitä lappua, millä voisin todistaa lautakunnalle tämän askarruttavan selkkauksen. Vaikka aika pikaisesti oivallan, että olen nähnyt kieroutunutta unta, kummallinen tunne jatkuu loppupäivän. Olenkohan unohtanut jotain?
Olen ainakin unohtanut 24:n päähenkilön nimen. Jack Braun? Jack Bruce?
Jaa perjantai kolmastoista? No enpä kuule tiiä.
Mystinen karmea oloni hellittää iltapäivällä, joten käyn heittämässä kotiavaimeni Jonille ja Miialle, joiden on tarkoitus ruokkia kanejamme huomenna. Joni on helpottunut ja kiittelee, että kirjoitin jouluaatosta pelkkää hevonpaskaa, jota kukaan ei voi uskoa todeksi. Olisihan se ollut hieman epäreilua paljastaa, mitä se Joni ihan oikeasti sikaili.
Illalla kurkkaan bändikämpän tunnelmia Juhon ja Fiinun kanssa. Pääasiallinen tarkoituksemme on kyhätä uudet soundit, mutta siinä sivussa aiomme kertoa vitsejä. Käyttämäni efektilaitteen, Boss GT-6B:n, ainoa ongelma on, että soundeja on hidasta muuttaa lennosta. Sekin puute saattaa olla käyttäjässä. Välillä on pakko pitää eräänlaiset efektitalkoot. Tällä kertaa päätän antaa myös keskitaajuuksille mahdollisuuden. Homma etenee talkoohengessä. Kotiin pyrkiessä oivallan, että Marjo on pistänyt puhelimensa kiinni ja kotiavaimeni ovat Jonilla. Raikas ulkoilma tekee ihan hyvää tunnin annoksina.
Hetken ihmettelen, miksei minulla ole talvitakkia, pipoa tai hanskoja.
Oijoi sorisori...
En ole oikein jaksanut rustailla tänne tosi pitkään aikaan. Ensin minua alkoi hieman pelottaa, kun päiväkirja oli jollain tavoin saanut otteen elämästäni. Toisinaan havaitsin tekeväni asioita, joista halusin raportoida, mutta joita en välttämättä olisi halunnut tehdä. Myös aika, tuo tekosyistä vanhin, muodostui pikkuiseksi ongelmaksi. Epäonninen remontti onnistui lannistamaan minut täysin. Nyt on kuitenkin katsauksen aika.
Helmikuun kolmas päivä valkeni minulle erittäin mukavissa merkeissä. Olin nimittäin päättänyt, että illalla kruunaan neljä vuotta ja rapeat kuukaudet päälle kestäneen seurustelun kihlautumalla Marjon kanssa. Hieman minua jännitti, olihan Marjo kuitenkin usein ilmoittanut, ettei usko moiseen keinotekoiseen humpuukiin tippaakaan. Siksi päätin, että minun täytyy kerrankin tykittää vanha kunnon romanttinen ilta eetteeriin. Loihdin vuohenjuustoleipäsiä ja tomaattisavujuustokeittoa kuin tyhjästä, korkkasin Barcelonan tuliaiset tarjolle, keräsin kaikki huushollin kynttilät keittiöön ja annoin palaa. Ostin jopa kukkia. Bravuurini taisi kuitenkin olla se, että siivosin koko asunnon lattiasta kattoon, vein hieman pyykkiä kellariin ja... Well, you get the picture. Jokin kumma silti takoi takaraivossani, että tilanne ei ollut täydellinen. Hätäisempi kaveri voisi sanoa, että jänistin, mutta siitä ei ollut kyse. Se ajatus ei tuntunut hyvältä, että juuri silloin kun repäisen, täytyy taustalla olla jokin tarkoitus. Kova jätkä saattaa repäistä ihan muuten vaan. Sitä paitsi minut valtasi todella vahva tunne siitä, että keinoni olivat turhankin perinteisiä, olenhan kuitenkin monen mielestä ärsyttävä erikoisuudentavoittelija, eikä tuollainen sopisi arvovallalleni. Koko tilanne alkoi tuntua absurdilta ja täysin väärältä. Päätin tehdä jotenkin vielä romanttisemmin. Kunpa keksisin, että miten.
Seuraavana päivänä Marjo pyysi minua kihloihin kännissä Lost&Foundin alakerrassa. Suostuin tietty.
Kihloista saimme sen verran potkua, että ryhdyimme tuumasta toimeen ja naksuttelimme kaksi vuotta telakalla olleen remontin loppuun. Se ei ollutkaan mikään helppo juttu. Kaikki sujui aluksi kuin rasvattu tanssi, mutta kun ei tässä mitään parkettien partaveitsiä saati remppareiskoja olla, ilmaantui taivaanrantaan sysimustia pilviä. Olimme levitelleet pakkelit seinien pintaan ja hioneet ylimääräisiä huolellisesti kaksi päivää, kun yhtäkkiä ensimmäistä pohjamaalikerrosta levitellessä isot tasotesuikaleet luiskahtivat pois seinästä. Ei siinä auttanut muu kuin raaputella kaikki irtonainen Tikkurilan Presto pois seinästä. Kyllä meinasi isoltakin mieheltä itku päästä, kun lähes unettoman viikon jälkeen selviää, että kaikki on ollut turhaa. Pala kurkussa soittelin Emmille, joka valmistunee maalariksi näillä nappuloilla. Emmi epäili, että tasote ja pohjamaali eivät ole yhteensopivia, mutta tarkemman tarkastelun myötä selvisi, ettei siitä todellakaan ole kyse. Emmi opasti meidät Tikkurilan maalilinjalle, mistä meitä ei osattu auttaa yhtään.
Otettuani härkää sarvista soitin Emmille uudestaan. Emmi arveli, että vika saattaa sittenkin olla seinässä. Joko siinä on kosteutta tai se siiten se on jotain haperoa kalkkipaskakiveä. Meidän tapauksessa kalkkipaskakivisessä seinässä oli kosteutta. Emmi neuvoi vetämään Tikkurilan Jehua pintaan.
Vaan kun rahat ja hermot ovat kortilla, keksii taitamaton remonttimies huonoja ratkaisuja kuin liukuhihnalta. Meidän tapauksessamme huono idea osoittautui ainakin toistaiseksi ihan kelvolliseksi. Vetäisimme pohjamaalit suoraan seinään ja tasoitteet siihen pohjamaalin päälle. Ajattelin, että pohjamaali ikään kuin sitoo seinän kasaan, että hapero pinta pääse tuhoamaan kättemme jälkiä. Viikkoa myöhemmin kannoimme jo kalusteita takaisin makuuhuoneeseen.
Järjestimme juhlat huoneemme ja kihlojemme kunniaksi. Juhlissa oli tosi mukavaa. Tullessani kotiin sain yllätyksen. Rapussa oli voimakas yrjön tuoksu. Joku neropatti oli kiinnijäämisen pelossa keksinyt, että oksentaa yläkertaan. Siivoilin laattaa tunnin verran. Voin kuvitella, kuinka vaikea seuraani liittyneen naapurin oli uskoa, että oksennus ei ollut omaani. Naapuri kun tuli mitä ilmeisimmin tarkastamaan, mitäs ihmeen kiroilua ja sadattelua rapusta kuuluu. Näky ei varmasti ollut kaunis: laskuhumalainen idiootti, joka punaviinin sumentamin silmin yrittää vakuutella, ettei ole pahemmin yrjöillyt illan aikana. Hyvin naapuri kuitenkin tilanteen käsitteli kertoessaan, miten Räikköselle oli käynyt aika-ajoissa ja että takasiivekkeen kanssa oli ollut jotain härdelliä.
Samanaikaisesti remontin kanssa nauhoittelimme Aaken ja Maken studiossa tuota Auton seuraajaa, joka valheellisesti kantaa nimeä "Neljä pelleä - Sydän, sydän plays 4R". Siitä taisi tulla aika hyvä.
Aluksi pistimme hieman kokonaista yhtyettä purkkiin, mikä näinä digitaalisina aikoina tarkoittaa sitä, että Aaken nuhapumppu-PC sai nelisentoista raitaa binäärikoodia sisuksiinsa. Taivasteltuamme, miltä livesoitto kuulostaa ryhdyimme tekemään päällekkäisäänityksiä, useimmiten toisiltamme salaa. Kerran saapuessani studiolle sain yllätyksekseni kuulla jopa oikeasti taitavaa banjon soittoa.
Kaksi aivan paskaa raitaa, pelottava nintendo-tunnusmusiikki "Aiai" ja "Tomi Flyckt unleashed in studio" päätettiin poistaa. Kun vielä koko höskä miksattiin ja masteroitiin, alkoi levy kuulostaa paikoitellen pelottavan hyvältä. Onneksi levyllä on kuitenkin se heikoin lenkki, millä kohtaa kamelin selkä katkeaa, jos se on katketakseen.
Ai niin. Se tulee kauppoihin 10.5.2006.
Näin tuossa taannoin erästä unta. Uni käsitteli varsin kattavasti jalkojani, jotka halkaistiin kahtia kuin mädät kurkut. Arvostettu tohtori - kutsuttakoon häntä tässä yhteydessä nimellä Drunkenschwein - oli kutsuttu tutkimaan koipiani, kun olin hetken niiden ärsyttävää raskautta valitellut. Välittömästi Dr. Drunkenschweinin harjaantuneet silmät huomasivat, että kaikki lihakseni ovat muuttuneet valkoiseksi, vaahtomaisesta ulkonäöstään huolimatta kiveäkin kovemmaksi mössöksi. "Maitohappoa", totesi Drunkenschwein omaan lakoniseen tapaansa ja ryhtyi kaapimaan. Kun kaikki tuo kuvottava mössö oli kaavittu vittuun ja jalkani olivat luita lukuunottamatta ontot, kursittiin allekirjoittanut kasaan. Voi että! Olipa taas pitkästä aikaa mukava kirmailla nuoruuden kunnailla.
Täytyy myöntää, että olin kamalan pettynyt, kun heräsin ja tajusin, että kaikki onkin unta. Olenkin yhä sama vanha läski.
Muistin lisäksi pari juttua, mitä en eilisessä katsauksessa muistanut mainita. Nimittäin siivottuani ne juhlayrjöt ja päästyäni nukkumaan havahduin melkein heti puhelimen riemukkaaseen piipitykseen. Santeri Kanula, tuo Tapanilan haiseva maskotti, soitteli pahoitellakseen huonoa oloa juhlissa. En olisi ikinä uskonut, että Kanula olisi pahamaineisen laatan takana. Aamulla olinkin jo melko varma, että olin nähnyt unta. Mutta mitä se kertoo alitajunnastani, Kanula?
Kanulasta puheenollen, piskuisen kerhomme kokoukset ovat jääneet hieman vähiin. Meillä oli yksi kokous, jonka aikana selvitimme lumen soveltumista peseytymiseen. Koko päivän oli poikeuksellisen nihkeä olo, mikä selittyy sillä, että joukkoon oli saattanut eksyä kuuluisaa keltaista lunta. Koska olimme jo valmiiksi Vuosaaressa, päätin viimeinkin kokeilla sitä lasten suosimaa jäämäkeä Lohikäärme-leikkipuistossa, johon en jostain syystä ollut yksin kehdannut mennä. Fiaskohan siitä tuli: lapset pelästyivät ja lähtivät pois, eikä meidänkään liukumisominaisuuksissa ollut kehumista.
Kauneuden ja terveyden saralla on tapahtunut seuraavaa: Oikeaa kättäni, joka on ollut syyskuusta lähtien puutunut ja välillä tosi kipeä, on viimein ryhdytty tutkimaan. En haluaisi valittaa, mutta en tiedä, onko sitten asian salaaminenkaan fiksua. Yritetään nyt sitten vaikka edistää tuota levymyyntiä sairauskertomuksilla. Nuoren ja täysin eleettömän androiditohtorin ensimmäinen diagnoosi oli murskaava: hermoissani on jotain latinankielistä vikaa, eikä sille voi tehdä mitään. Ei mitn! Parin viikon päästä 27.4. pääsen kuitenkin hermoratatutkimuksiin, joten ehkei ihan vielä ole aika sahata kättä irti tuosta roikkumasta. Mieli kyllä välillä tekisi.
Minulle tulee aina jonkun kolotuksen aikana vahva tunne, että tee-se-itse-akupunktio voisi auttaa. Mietin aina välillä, että työnnän nuppineulan tai nastan hauikseeni tai lapaluiden alle. Jostain syystä se tuntuu ihan loogiselta. Päästäisin ikään kuin ylimääräiset paineet lihaksesta puhkaisemalla siihen reiän.
Aamupäivällä fysioterapeutti tutkii kätöstäni. Fysioterapeutti uskoo, että kaikki räpyläni oireet johtuvat onnettoman surkeista lihaksistani. Joku niistä on niin jumissa, ettei se enää reagoi tosi ärsyttäviin impulsseihin mitenkään. Muut muskelini hoitavat kaikki sen yhden mätämunan työt vähän niin kuin back-upina.
Sitä paitsi saan lihasrelaksantteja vanhalta tutultani Drunkenschweinilta.
Päästyäni vastaanotolta näen Tiian kahvilassa. Höpisemme hetken niitä näitä ja lähdemme omille teillemme muutaman tovin päästä. Kaava toistuu muutamin muutoksin illalla. Tiia on vaihtunut Santuksi ja juoma olueksi.
En uskalla aloittaa kuuria illalla, kun lääkepaketissa on semmoinen kolmio.
Meillä on promokuvaussessiot, mutta ei kuvaajaa. Numerotiedustelusta semmoinen onneksi löytyy. Kumkvatti vastaa puheluun hieman häkeltyneenä ja saapuu sovittuna ajankohtana paikalle.
Töissä ajattelen maksimoida ajankäyttöni tilaamala pitsan yhdeksältä. Näin minun ei tarvitse pysähtyä ruokailemaan ja voin kiiruhtaa suoraan Kuudennelle linjalle, missä Superchrist, Kuolleet intiaanit ja The Insult That Made a Man out of Mac odottelevat kärkkäinä kukin oman settinsä alkamista, soittamista ja lopettamista. Vastaavaa kattausta ei ihan heti miesmuistiin ole nähty.
Pitsa myöhästyy, koska kuljettaja ei löydä Helsingin yliopistollista keskussairaalaa monista ohjeista huolimatta ja päättää olla toimittamatta koko kirottua Special Vegetarianaa. Lopulta, kun saan kuljettajan suostuteltua paikalle, ajaudun mitä lempeimpään sanaharkkaan kuljettajan kanssa. Tuo herkkulättyjen armoitettu kyyditsijä kun on sitä mieltä, että minun täytyy maksaa ylimääräistä Danten Helvetin kylmistä pitsoista, sillä bensiiniä on kulunut enemmän kuin normaalisti kuljetuksessa. Myöskään etukäteen maksuvälineeksi lounassetelit eivät tunnu kovinkaan kovalta valuutalta. Olenhan toki varustautunut kahdenkymmenen euron setelillä tähän tiukkaan koitokseen, mutta se vain sattuu olemaan viimeiseni. Lounasseteleitä minulla olisi iso tukku. Pitsamiehen viimeinen tarjous on, että jos maksan yhdeksän euron pitsasta (6,50e + 2,50e kotiinkuljetus) 20 euroa, olemme sujut. Se ei tunnu reilulta. Kolmetoista ja puoli euroa kotiinkuljetuksesta ei käy päinsä. Tulen vastaan sen verran, että lisään yhdeksän euron satsiin puolentoista litran limun (á 3,50e) ja annan kaksi lounasseteliä (á 8,00e). Teiden ritari suostuu diiliin pitkin hampain.
Tämän tuskastuttavan episodin ja ruokailun jälkeen etsin Marjon käsiini ja matelemme verkkaisesti Kuudennelle linjalle, missä Superchrist lopettelee settiään. Hyvältä vaikuttaa! Kuolleet intiaanit hoitaa hommansa rutiinilla. On aika lähteä. Paikalla ollut Rekonen katuu myöhemmin huonoa käytöstään illan aikana. Tuo tulisieluinen taiteilijarenttu on oluthuuruisten muistikuviensa mukaan saattanut olla hieman ilkeä poistuessaan ravintolasta.
En muuten vieläkään uskalla aloittaa kuuria.
Katsomme televisiota koko päivän. Heitän huiviini ensimmäisen raksun, lääkärin määräyksestä.
Raksuissa ei taida olla potkua.
Käymme kaupassa. Käymmeköhän me myös elokuvissa? Jaa en nyt oikein tiedä...
Muutamaa raksua myöhemmin oloni on oiiiiiikein veltto. Kyllä nämä lääkkeet pelittää! Mietin puhelimitse jonkun kanssa, että näillä tropeilla saisi rennot illanistujaiset aikaan. Se on tietysti huumoria.
Kyllähän me pikaisesti aamulla vähän soittaapäräytäytämme bändin poikain kanssa. Olemme harjoitelleet niin kamalan vähäsen, että uudet kappaleet eivät oikein tunnu lähtevän.
Käymme Jonilla ja Miialla.
Iskä ja Memmu tulevat meille. Iskä laittaa parit sähköhommat ajan tasalle. Yllätyksekseni minulle nousee kuume.
Myönnetään, olen luonnonsuojelijaviherpiipertäjähippi.
Siksi omatuntoni soimaa, kun en ihan oikeasti ole tehnyt juurikaan mitään oikeasti merkittävää luonnon puolesta. On pelkästään mahtavaa, että jotkut jaksavat, vuodesta toiseen, kantaa huolta. Viime viikolla minullekin tarjottiin tilaisuus tehdä jotain pientä tänään.
Herään aamulla puoli seitsemän ja lähden tekemään jotain pientä. Niistä hommista jatkan suoraan töihin ja kotiinpäästyäni kuume onkin jo noussut takaisin kolmeenkymmeneenkahdeksaan asteeseen. Ehkä on parempi oikeasti lepäillä vähäsen.
Kurkkaa, jos haluat; allekirjoita vetoomus, jos siltä tuntuu:
Amnesty à
Animalia à
Greenpeace à
Ryhdy mertenpuolustajaksi à
Jep! Myönnettävä se on, olen taas sairas.
Levy aiotaan masteroida vielä kertaalleen. Bassotaajuuksia aiotaan sorkkia jotenkin pois. Se pelottaa hieman, sillä juuri nyt Au on melkein ainoa levy Sepulturan Rootsin ja QOTSAn Songs for the deafin lisäksi, joka potkii edes hieman ilman kuvottavaa superbassotoimintoa. Siitä puheenollen näin mielenkiintoista unta taas kerran. Mielenkiintoista ja paskan marjat! Jouduin nimittäin myymään stereoita kaupassa. Aivan kuten meillä kotona, oli kaikissa stereoissa superbassotoiminnon nimi "groove", josta pystyi viilaamaan vielä överimmän alakerran ja diskantin toiminnolla "virtual groove". Pian joku asiakas kysyi, mitä tuo virtual tarkoittaa. Siinä unessa oli päivänselvää, että se tarkoitti äärettömän kovaa. Äärettömän kova groove!
Nimenomaisella virtual groovella ei tee kyllä kotikäytössä yhtään hevon vitun mitään, ellei satu asumaan ihan helvetin isossa salissa. Jottei se olisi ihan tyhjänpanttina täällä meidän kotona, jota ei ole saleilla pilattu, olen valjastanut sen tukemaan DVD-elokuvien ääniraitaa. Kyllä nyt kelpaa Bruce Willisin räjäytellä New Yorkin keskustassa niin maan perkeleesti. Nyt meinaan jytisee! Ongelmahan tässä on se, että kaikki suosikkielokuvani ovat aika rauhallisia eikä niissä räjähtele. On pakko katsella toimintaa välillä, etteivät Sonyn kiltit japanialaisinsinöörit ole tehneet turhaa työtä saavuttakseen äärettömän (lue: liian) kovaa groovea.
Pelkoni osoittautuu turhaksi. Kuulostaa vieläkin hyvältä ja alakertakin murisee mukavasti.
Ihan yöllä käymme vielä naksuttelemassa bändikämpällä. Ihmeelliset treenit. Vaikka soitto ei olekaan edes lähestulkoon virheetöntä, meininki on älyttömän kova. Uusiinkin lauluihin puhalletaan tiettyä uutta henkeä, mikä saavutetaan vain soittorutiinin kautta.
Tässä varusteita, joilla saavutat kädenkäänteessä Hevikuninkaan omintakeisen soundin:
poppelipuinen Harley Benton Flying V -kitara (satula haljennut, soittokelvoton) (á 155e)
kaarnasta askarreltu Vester Concert series II -kitara (á 300e)
Marshall Valvestate 80V transistorivahvistin - taattua Marshall-laatua! (ikuisuuslainassa)
BOSS GT-3 (multiefektiprosessori) (n. 250e)
DiMartzio -kaapelit (2 kpl á 44,90e)
Reilusti alle tonnilla koko setti ja vielä varakitara mukana. Ei se musiikkiharrastus mikään yltiöpäisen kallis hobby olekaan!
Poistumme treeneistä ehkä yhdeltä. Keskustelemme hetken tappajahaista. Se on kumma, kun kakkososassa edellisen kesän tapahtumat toistuvat, mutta silti kukaan ei viittaa niihin mitenkään. Juho oli katsonut Tappis kakkosen vain lopusta ja ajatellut, että onpa harvinaisen kiteytetty leffa. Työtön ex-kyttä lähtee veneellä merelle, näkee miehen, jota kehottaa siirtymään turvaan ja menee laittamaan voimavirtakaapelin hain suuhun. The End.
Keskustelumme saa nolon lopun, kun kolmekymmentä metriä korkea ja viisitoista metriä leveä täysin selittämätön varjo heijastuu läheisen telakkarakennuksen seinälle liikkumaan meitä kohti. Lähdemme kiireen vilkkaa, eikä meille koskaan selviä, mikä meitä vaani. Nyarlathothep?
Vielä tässä vaiheessa vakaa aikomukseni on mennä töihin huomenna.
Saan tämän ja huomisen sairaslomaa. Flunssan oireet ja vahva angiinaepäily.
Palautan töihin yhdet avaimet, ja kiroan, että juuri silloin, kun olen perillä, pystyn puhumaan. Olisi ollut niin mukava näyttäytyä työkavereille siinä vaiheessa, kun suusta pääsi pelkkää pihinää ja narinaa. Eipä olisi ollut kukaan syyttelemässä lintsariksi.
Ohimennen piipahdan ostamassa neljällä eurolla huomiselle hauskat ja nöyryyttävät esiintymisvaatteet. Kipeänä shoppailu ei ole niin hauskaa. Valivali. I will be a martyr, sanoi Timo Kahilainen.
Katson lisäksi ruotsalaisen elokuvan. En tiedä, mitä minulle on tapahtunut, mutta ruotsalaiset nuortenelokuvat ovat mielestäni aika hyviä ja hellyyttäviä, vaikka ne ovat aina ihan samanlaisia. Kaikesta huolimatta Tjenare kungen viihdytti minua suuresti. Olen varma, että kaikki tämä johtuu siitä, että elin niin suojatun lapsuuden ja nuoruuden, että jotain tärkeää jäi kokematta. Kun ikätoverini polttelivat spaddua kaljakassit kädessä Herttoniemen hyndällä, minä olin kotona katsomassa Kauniita ja rohkeita äitini kanssa. Vaan harva muistaa Roccoa, Stormia tai Donnaa Kaunareista.
En ikinä alaikäisenä juonut vanhemmiltani salaa alkoholia. Jumangeka, en ollut ikinä edes kotibileissä. En oikeastaan ollut edes poissa kotoa iltayhdeksän jälkeen, ellen nyt sitten ollut todistettavasti tyttöystävälläni. Puijasin kyllä koulussa, että dokailin toisinaan, mutta siitä ei tullut kuin harmia. Jouduin kovasti selittelemään aina vappuisin, miksi en lähtenyt ryypiskelemään. Kerran Samu osti minulle pullon minttusuklaaviinaa vain saadakseen minut mukaan, mutta Kaunarit veivät silläkin kertaa voiton. En tiennyt, mitä äiti olisi tehnyt, jos olisin tullut humalassa kotiin, enkä myöskään aikonut selvittää. Minulla on pieni kutina, että kiellettyjen hedelmien kohtuullinen nauttiminen on kuitenkin ihan hyvästä. Tietäisi ainakin 100% varmuudella 25-vuotiaana, ettei ole menettänyt mitään. Nyt katselen aina hauskaapitäviä nuoria ja mietin ihan vähän haikeana, että tuossa on jotain, mitä minä en koskaan tule kokemaan.
Tottahan toki olen viettänyt ihan helvetin hauskan elämän ainakin tähän asti. Hassua. Ihan ensimmäistä kertaa koko elämässäni toivon, että minulla olisi ollut pari vuotta vanhempi isoveli. Vaikka Dave Grohl, paitsi että vähän nuorempi. Olisi kyllä kiva, jos nuori Dave olisi veljeni. Voisin tutustua melkein kaikkiin suosikkibändeihini, kun kyseinen herra on tehnyt melkein jokaisen kanssa yhteistyötä.
Tänään on keikka. Mikä on vointini? No ihan paskahan se on, kiitos kysymästä!
Teeman puitteet sallivat meille tällä kertaa kierimisen varhaisteini-iän kriiseissä. Olemme nimittäin pissiksiä. Tuomas on aika kissa.
Näin myöhään illalla minulla ei ole puhtia raportoida kummemmin, mutta keikka oli ehkä hauskin, jolla olen soittanut. Yleisö on varsin riehakasta, mikä antaa lavalla kyllä aivan uskomattoman paljon lisäpotkua soitantaan. Huolimatta kaiken maailman bakteereista ja pöpöistä, jotka ovat tehneet kotoisan pesän kurkkuuni soitan paikoitellen satakymmenen lasissa. Meinaan pyörtyä kolmesti. Oikeastaan ainoa huolenaiheeni koko keikan jälkeen on se, miten oletettu tervehtymiseni etenee. Fyysisesti oloni ei ole kovinkaan kuninkaallinen, mutta sieluni viimeiset riekaleet tanssivat sambaa tomumajani raunioilla.
Aamulla nieluni ilmoittaa varsin nopeasti, että tänään on turha yrittää nielaista mitään kiinteää. Voisin silti rohkeasti olettaa, ettei eilinen riehuminen mitenkään ihan älyttömästi huonontanut oloani.
Tämän päivän to do -lista:
-mene yhdeltä Oranssille roudaamaan, jos jaksat
-muista etsiä bussikorttia
-anna jäniksille puolikkaat näkkärit
-siivoa
-käy syömässä, kun Marjo pääsee töistä (Rosso? Mt. Everest?)
-päätä, menetkö Kanulalle ja Skopalle drinkeille
-mene drinkeille
Teen kaikki päivän askareet siivoamista ja drinkeille menemistä lukuunottamatta. Tuskin minua muuten Kanulan ja Skopan yltäkylläisten viinatarjoilujen äärestä voisi houkutella pois, mutta nyt olen varmaan syönyt tai juonut jotain sopimatonta. Koko matka kotoa ravintolaan on nimittäin yhtä tuskaa. Vatsaani kivistää. Lopulta Kinopalatsin vessa saa hyvin pikaisen katsauksen muutaman päivän aterioistani. Pieni pelko perseessä lähdemme valloittamaan Mt. Everestin herkullisia makumaailmoja. Shahi Paneer, tuo nepalaisyhteisön vankkumaton tukipilari, ravitsee minut tukevasti ja banaanilassi tukevoittaa minua vielä hieman lisää. Marjo ei jaksa mennä elokuviin, joten menemme kotiin siivoamaan.
Siivoaminen hoituu vanhalla kunnon epätasa-arvoisella työnjaolla, jossa Marjo moppaa, tyhjentää kanien kopit ja imuroi, kun minä puolestani pesen ne kopit ja pyyhin pölyt. Se, kuka ne kanien kopit milloinkin täyttää, jää avoimeksi. Nyt se on vähän fifty-sixty.
Tuossa pari päivää sitten haikailin muka-elämättömän varhaisnuoruuteni perään. Haluan toki ilmoittaa, että en ole mikään ihan toope. Totta kai tajuan, että sitten, kun omat muksut vipeltävät nurkissa, ajattelee varmasti edes pikkuisen eri tavalla. Niitä omia kullannuppuja haluaa varmasti suojella maailman pahuudelta. En aio varmastikaan passittaa niitä siideripullo kourassa kadulle kokemuksia hankkimaan. Joku roti.
Aamupäiväsellä kiiruhdan kohti Kaapelitehtaan Hima & Sali -ravintolaa, jossa Suen on määrä korkata haastatteluneitsyytemme Au-levyn tiimoilta. Ilmassa on muutenkin neitsyydenriistoa. Suen toimittaja nimittäin antaa minulle ja lisäksi paikalle saapuneelle Juholle luvan ähistä suoraan pakasta vedettyyn Sanyo-sanelukoneeseen juttujamme. Ja mehän ähisemme. Ähisemme niin maan perkeleesti.
Pian meidän jälkeemme tentattavaksi saapuu Bitch alertin naiskaksikko. Juho jää kaljanhimoissaan kärkkymään, josko toimittajalta jäisi pienet pohjalimat tuoppiin haastattelujen päätteeksi.
Haastattelun jälkeen aikaa on kiusallisen paljon. Toisaalta ehtisin käydä moikkaamassa Marjoa, mutta toisaalta ehtisin syödä hyvin. Valitsen ruokailun, sillä minulla on vielä dynaaminen lounasseteliduo taskussa. Subway täyttää jälleen kerran tyhjiön vatsassani. Unohdan pyytää semmoiset kanta-asiakkaille tarkoitetut laput. Se masentaa minua ihan tosi vähän. Päätän rangaista itseäni ja kävellä töihin.
En tietenkään ota huomioon sitä, että oikomishalukkuuteni johtaa helposti eksymiseen. Yritän oikaista Hietaniemen hautausmaan lävitse, sillä se on mielestäni mukavaa seutua lähellä ydinkeskustaa. Pian kuitenkin muistan, että sen ainoan kerran, kun aikaisemmin olen niissä maisemissa seikkaillut, olen myös eksynyt. Jokainen risteys näyttää samalta, ja huolimatta kohtuullisesta suuntavaistostani on hieman vaikea arvioida, missä suunnassa Meilahden sairaala on. Jossain vaiheessa päätän, etten luota aivoihini vaan kävelen eteenpäin fiilispohjalta. Pian horisonttiin ilmestyykin eräs hyvinkin tuttu masentavansinisenä hohtava kolossi, jossa työskentelen. Puolen tunnin jolkottelun päästä olenkin jo töissä.
Työt sujuvat kuin tanssi. Pääsen ärsyttävistä työvuoroista eroon ja oma olonikaan ei ole ihan hirveä. Vähän outo ehkä. Jollain tosi ihmeellisellä tavalla tuntuu, että en ole olemassa. Ehkä olen muuttumassa kummitukseksi.
Illalla aion ehkä kohdata Teini-Santerin. Jos tuo Tapanilan oma Nuuskamuikkunen pelkää minua, tiedän, että olen haamu. Eikä siinä mitään. Haamuna olemisessa on varmasti hyvätkin puolensa. Kuten seinien läpi liikkuminen ja painottomuus. Pelotteluun ja riivaamiseen kyllästyisi kyllä varmaan aika nopeasti, kun ne ovat jo aika loppuunkaluttuja harrastuksia.
Aikomukseni johtavat siihen, että näen omilla silmilläni Sinisen sinfonian vankkumattoman ja julkisuudenkipeän keulahahmon, Santeri Pietari Kanulan, Pasilassa. Suuntaamme Tapanilaan fiilistelemään mäyräkoiraa, rap-musiikkia, The Simpsoneita, Total Socceria ja Farmi-peliä.
mäyräkoira
Mäyräkoira tyhjenee tasaisesti, kun janoinen parivaljakko ottaa rennosti. Maanantain kunniaksi emme kuitenkaan ihan kaikkia pulloja malta tyhjentää alas kurkusta.
rap-musiikki
Santeri yrittää soittaa minulle suomalaista räppiä, mutta nyt ei jotenkin kyllä putoa. Tykkäsin tosi paljon Steen1:stä ja Asasta vielä jokin tovi sitten, mutta nyt haluaisin kuulla hyvää rock'n'rollia.
The Simpsonit
Viidennen tuotantokauden Simpsonit tuudittavat minut suloiseen uneen.
Total Soccer
Aah... Mieliaiheeni.
Otamme Kanulan kanssa pienen mittelön. Viimeksi pelasimme, kun olin täysi keltanokka. Silloin hävisin 5-0. Kanulan tehdessä ensimmäisen maalin näissä sessioissa puntaroin ääneen, etten ole ihan niin ylivoimainen kuin olisin toivonut. Kahden ja puolen ottelun jälkeen maaliero on kääntynyt kuitenkin edukseni 5-3. Ei murskaavaa ylivoimaa, mutta vain voitto merkitsee minulle.
Tarvitsen silti vielä hieman treeniä voittaakseni kaikki ystäväni ihan varmasti, kun ehkä joskus pelaamme turnauksen.
Farmi-peli
Santerin uusin aluevaltaus on sympaattinen Farmi-peli, jossa nimensä mukaisesti pyöritetään farmia.
Aloitamme koepelimme tyhjästä. Siirrymme kanabisnekseen, sillä realistista vaihtoehdoista se tuntuu kaikkein eettisimmältä. Ostamme pian myös lehmiä ja sonnin, jotka aloittavat hirvittävän lisääntymisen. Joudun kuitenkin pian tilanteeseen, jossa omistamamme hieho on pakko teurastaa. Lohduttaudun sillä, että kyseessä on vain virtuaalielukka.
Eläinaktivistit hyökkäävät kanalaamme ja vapauttavat kanat luontoon. Onneksi on Pohjola!
Vaihdamme alaa ja ryhdymme vääntämään viiniä. Asiat kuitenkin etenevät hyvinkin epäsuotuisalla tavalla. Pian olemme siinä tilanteessa, että viinimestarimme on jättänyt meille 9000 pelirahan suuruisen laskun, jota emme kykene maksamaan.
Game over.
Taas näitä päiviä.
Helsingin ja Uudenmaan sairaanhoitopiirin piinallisesta ikeestä vapauduttuani kiiruhdaan Looseen, jossa Juho odottelee. Kohtaamme valokuvaajaherraseuraa. Nauska ottaa meille muutamia promokuvia huomenna. Niistä pitää vähän puhua. Aikaisemmin Liisan kanssa napsimamme Polaroidit eivät tarkkuutensa puolesta kelvanneet lehdistölle. Kuinkakohan lehtikuvat on otettu ennen digitaaliaikaa, jos atomintarkka valokuva ei kelpaa?
Tästä tapaamisesta porhallamme metrolla kaupungin itäisimpään kolkkaan, jossa Rumban Tomi Palsa vartoilee. Vastaamme lukuisiin kysymyksiin, kunhan ensin poseeraamme mauttomasti kameralle.
Tapaamme Nauskan Loosessa. Myöhästyn tapaamisesta kymmenen minuuttia, mikä ei haittaa, sillä Nauska myöhästyy viisitoista, Tuomas parikymmentä, Juho melkein puolituntia ja päivänsankari Rekonen - Suomen Bono - neljäkymmentä minuuttia. Rekonen talsii baariin sisälle lonkeropullo kourassa kovaäänisesti vaatien väkeä laulamaan onnittelulauluja. Ihmeellistä tässä on se, ettei synttärisankaria edes aiota heittää niskaperseotteella pihalle, vaikka täysin avoimesti omia juomia nauttiikin. Rekosen vilpittömyys rules ok!
Poseeraamme kameralle monta tuntia kaupungilla. Illalla Nauska, minä ja Juho katselemme sitten niitä kuvia myöhään yöhön.
Tikusta asiaa...
Pirteänä kuin mummo kipaisen töihin seitsemältä aamulla. Metrossa kaksi tyttöä puhuvat siitä, miten onnellisesti seurustelevan tyttö 1:n olisi kannattanut menetellä, kun joku nuori ukko oli pyytänyt puhelinnumeroa. Tyttö 2:n ovela neuvo on, että näpyttelee itse sen numeron pojan kännykkään, mutta laittaa ikään kuin vahingossa yhden numeron väärin. Näin voidaan välttää kiusallinen tilanne, mikäli sattuisi tapahtumaan kurja uudelleenkohtaaminen. Huono puoli tässä tavassa onkin nimenomaan se, että jos miehen tapaa uudestaan, joutuu oikaisemaan näpyttelyvirheen säästyäkseen uudelta ikävältä tilanteelta. Tyttö 1 oli toiminut tilanteessa niin, että oli ottanut itse pojan puhelinnumeron ja luvannut katteettomasti soittaa illalla. Itse en voinut kuin miettiä hiljaa, miksei tyttö 1 voi vain noissa tilanteissa sanoa, että seurustelee, ja kiitos, mutta ei kiitos. Tyttö 2 neuvookin tekemään jatkossa näin, mutta tyttö 1 on sitä mieltä, että se olisi liian kiusallista.
Kotiinlähdön koittaessa vielä hädin tuskin saman vuorokauden puolella menojalkani kipittäisivät ihan minne vaan mielellään. Kaikista kuviteltavissa olevista vaihtoehdoista mieluisimmalta tuntuu kuitenkin koti. Kotimatkasta tulee jokseenkin erilainen. Normaalisti tyydyn tuijottelemaan metron ikkunasta ulos tylsistyneenä, kunnes kyllästyn ja otan puhelimen kauniiseen käteeni. Tässä vaiheessa minulla on yleensä kaksi vaihtoehtoa:
1) Soitan Marjolle, Merjalle, Santulle, Anskulle, Tuomakselle, Juholle, Mikolle, Tiialle, Jarmolle Jonille tai äitille
2) Arvelen kaikkien olevan unten mailla ja teeskentelen soittavani jollekulle vain saadakseni aikani kulumaan ja voidakseni turista jotain. Tässä vaihtoehdossa on se etu, että ne asiat, mistä juttelen, voin päättää itse. Voin luonnollisesti myös viedä keskustelun aivan uskomattomiin sfääreihin, jos vaikka joku kanssamatkustaja sattuisi salakuuntelemaan. Nokia - connecting people!
Valitsen vaihtoehdon numero uno ja yritän luoda kaupunkienvälistä keskustelua Merjan kanssa, mutta linjan toisessa päässä on niin hauska ja vauhdikas tunnelma, etten viitsi pidätellä Merjaa kolmea minuuttia pidempään tylsillä jutuillani. En jaksa tällä kertaa itsekään kuunnella omia tylsiä juttujani, joten kakkosvaihtoehtokaan tule kyseeseen.
Päätän kävellä niin pitkälle kuin jaksan.
Kävelyni loppuu lyhyeen, kun punainen ukon muotoinen valo ilmoittaa, että nyt kannattaa sitten jo pysähtyä. Vieressäni kärkkyvät autot lähtevät pikkuhiljaa valumaan liikkeelle, kun kauhukseni huomaan, että edessä hanakkaasti kohti nightclubien siiderihanoja ja huoltoaseman tupakkijonoa etenevältä neitopartiolta on pudonnut huivi keskelle suojatietä. Autot lähestyvät huivia kuin siat. Nyt ei ole sekuntiakaan aikaa epäröinnille. Näen silmissäni kauhukuvan tuon ahnaan autolauman riepottelemasta kankaanpalasesta. Näky on surullinen. Kaunis Onlyn intialaistyyppinen Dorto shawl - huivi riekaleina, täynnä renkaanjälkiä ja rapaa. On siis toimittava heti kuin petolaumalta poikastaan puolustava urhea emo. Syöksähdän liikunnanopettaja Pentti Ertimon tunneilla selkärankaan takertuneella sähikäismäisellä tarmolla kohti huivia. Enhän minä tätä tarinaa kertoisi, ellei sankarillinen toimintani kantaisi hedelmää. Suoritan pesäpallosta tutun juoksu-kahmaisu-syöksy -liikesarjan kuin vanha kettu ja huokaisen syvään. Pelastin Dorto shawlin. Autot vastaan Tomi päättyy täpärästi Total soccerista tuttuihin numeroihin 0-1. Olipa koettelemus!
Tavoitan tytöt huoltoaseman kassalta ja saan tuntea, miltä niistä harvoista lohikäärmeen luolasta elävinä palaavista ritareista tuntuu. Minut uitetaan kiitoksissa ja hyvästeissä ennen kuin ehdin kissaa sanoa.
Tässä vaiheessa olen ehtinyt taapertaa töistä poispäin kokonaiset kolmesataa metriä. Pariisissa taitaa olla metrin prototyyppi, jota kohtaan en tunne juurikaan kiinnostusta. Matkani kuitenkin on tosi pitkä, viisitoistatuhattaseitsemänsataa standardin mukaista metriä, joten täytyy lähteä liikkeelle. Ostan matkaevääksi huoltoasemalta pullon Vichyä, jotten tuntisi itseäni ihan pelleksi seistessäni tyhjin käsin Tullinpuomin Shellillä.
Kyllästyn aika pian kävelemiseen ja käyn raiteille. Metro vie minut tuttua itää kohti. Yhtäkkiä vieras nuorukainen lähestyy minua innosta puhkuen. Hän kertoo mitä moninaisimmin sanankääntein, kuinka aliarvostettua kättely hänen mielestään on. Kättelemme kolmesti, kunnes miehen täytyy poistua Sörnäisissä. Kättelemme vielä kerran, ikään kuin hyvästeiksi.
Miehen paikalle istuu parikymppinen aika nätti jumppaneito. Yleensä nätit jumppaneidot eivät vilkaisekaan tällaista läskipetteriä, mutta tämä ilta on osoittanut olevansa monella eri tapaa hyvin poikkeuksellinen. Tytön ensimmäisen hymyn olen valmis katsomaan läpi sormieni, mutta se toinen hymyilevä katse on jo liikaa. Hymyilen vienosti takaisin sen kummemmin asiaa murehtimatta. Viimeisestä tällaisesta tilanteesta on aikaa noin viisitoista kiloa. Siksi tästä täytyy repiä kaikki irti. Hermostuneisuus valuu selkärankaani pitkin. Se on ihmeellistä, sillä eihän minulla ole mitään syytä hermoilla tässä. Viimeksi, kun tarkistin, seurustelin hyvinkin onnellisest - onhan siitä tuo rinkulakin todisteena - enkä totisesti halua asiaan muutosta tai kaipaa lisäjännitystä, niin kuin joku keittiöpsykologi tai Pelle Pesola voisi hätäisesti otaksua. No, tuskin kukaan Pellen sanoinkuvaamattomalla älykkyydellä ja vankkumattomalla ammattitaidolla varustettu yksilö moisiin alhaisiin päätelmiin sortuisi.
Jokin ihmeellinen ja jännittävä voima tuntuu kuitenkin venyttävän sormiani sormien sisäpuolelta parisenkymmentä senttiä, vaikka eihän niin oikeasti tietenkään tapahdu. Sisälläni velloo joku miellyttävä möhkäle. Hätäinen arvioni on, että se möhkäle taitaa loppupeleissä olla adrenaliinia, dopamiinia, serotoniinia tai endorfiinia. Rohkaisen mieleni ja vilkaisen tyttöä vielä kerran völskäyttääkseeni tuota pikkukivaa möhkälettä big time.
En tiedä ihan tarkkaan, mitä kohta tapahtuu. Pyydetäänköhän minua kahville? Halutaankohan kohta puhelinnumeroni? Mitä vastaan siihen. En tietenkään voi mennä, enkä aio hommata salarakkaita. Mitä tuollaiseen voi vastata synnyttämättä kiusallista tilannetta? Olen kihloissa ja kiitos, mutta ei kiitos? Ei, se olisi jotenkin kiusallista. Mietin, mitä vastaisin. Tyttö alkaa pakata laukkuaan jäädäkseen pois Herttoniemessä. Huono fiilis lipuu läpi kehoni. En osaa sanoa oikein mitään. Olen luuseri. Yritän vielä hymyillä ikkunan lävitse, mutta enhän minä tilanteesta sokautuneena kykene juurikaan fokusoimaan väkijoukon seasta tuttuja kasvoja. Loppumatka kotiin sujuu kuitenkin iloisissa ja hermostuneissa tunnelmissa.
Jollakin tapaa minusta tuntuu, että olen tehnyt jotain väärää, vaikka olen ihan vähän vain katsellut ja hymyillyt ja miettinyt, että olisi kiva, jos uskaltaisin vähän ehkä jutella.
P.S. En olekaan kymmeneen vuoteen huomannut, että olen tosi ujo.
Kunhan ensin maltan tarjoilla murkinaa osastoille, hakea vähän roskia ja odotella, pääsen kotiin. En kuitenkaan mene kotiin vaan Marjon, Karitan ja Villen kanssa parille. Ilahdun, kun huomaan, että minulla on melkein kaksisataa euroa enemmän kuin pitäisi, kunnes tajuan, että minulla on sittenkin neljäsataa euroa vähemmän kuin pitäisi.
Hermoni meinaavat mennä ihan tärviölle, kun työpaikkamme viisikymppinen tenu-Elvis (nimi muutettu pieteettisyistä) alkaa mussuttamaan minulle nyrkit pystyssä, että haista pojankloppi kuule paska. Tilanne syntyy, kun pyydän kohteliaasti suorittamaan edes yhden työtehtävän kunnolla. Mister Antabus 2006 -finalisti ei vissiin ole kovin tyytyväinen, kun Valpurin juhlajuomat menevät sivu suun. Ehkä juuri siksi tuo simasuu kiukuttelee niin kovasti. Kostoni on suloinen.
Halvan ja pari päivää myöhässä tulevan kostoni lisäksi rukoilen real timena, ettei tuo vitun paskapää viitsisi ihan kamalasti mököttää - aikuinen mies. That'll do the magic! Sen sijaan, että saisin selkääni ja pari viikkoa palkallista sairaslomaa, lähtee tuo etäisesti pappasmurffin mieleen tuova keljuilija trukkinsa kanssa hevon vittuun silmistäni. En olekaan kovin usein pannut näin voimallisesti vastaan kenellekään.
Illalla kohtaan ihan sattumalta Rekosen seurueen metrossa. Rekonen, tuo yön pikku dynamo, on virittäytynyt juhlatunnelmaan hyvissäajoin. Itsekin ilahdun seuratessani ympäri Hakaniemeä hyörivän hyrrän hyvää meininkiä. Itse juhlin Vappua aluksi Marjon työkavereiden ja kumppaneiden seurassa. Tunnelma on huippuluokkaa, kun saavun paikalle 22.45. Myöhemmin yöllä meidät kutsutaan fiilistelemään Makasiineille kokon ääreen.
En tiedä, mitä täällä on alkuillasta tapahtunut, mutta totuus lienee jossain päivälehtien ja paikallaolleiden tarinoiden välimaastossa. Päivälehtien versio on jotakuinkin se, että nuorisojoukko valtasi Makasiinit, heitteli poliisia kivillä ja pulloilla, riehui ja terhensi koko yön yrittäen polttaa koko paskan. Paikallaolleiden mukaan muutamat ihan ääriaktivistit olivat kyllä heitelleet pulloja ja kiviä poliiseja kohti, mutta ilmeisesti tahallaan ohi. Poliisi oli kumauttanut jotain hemmoa pampulla pari kertaa ohimoon. Taju oli mennyt. En tiedä, ketä uskoa.
Tulipaloja ei ainakaan kuulemani mukaan oltu sytytetty valtavaa pihalle pystytettyä kokkoa lukuunottamatta. Tosin kyllä omin silmin näen poistuessani pari älykääpiötä, jotka työntelevät pressua ikkunasta sisään ja yrittävät sytyttää toista päätä tuleen. Kun kysyn, millaisia suunnitelmia nuo harrastelijapyromaanit kehittelivät pienissä päissään, saan vastauksen kuin apteekin hyllyltä: "No eikö se nyt ole sama, miten nämä puretaan?" Pykälän parempi vaihtoehto mielestäni olisi tuhopolttaa rakennukset, kun niiden sisällä ei ole satoja nuoria. Vaikka en kyllä siihenkään suuntaan lähtisi ketään kannustamaan. Olen ehkä vähän tylsä, mutta jos ne Makasiinit täytyy purkaa, jättäisin sen ehkä ammattilaisille.
Yleisesti ottaen väittäisin, että ainakin sen tunnin, jonka vietimme Makasiineilla, aikana ei tapahtunut mitään radikaalia. Nuorisojoukko ei riehunut, eivätkä poliisit hyökänneet. Lehdistö on tainnut pistää vähän värikynää jutuissaan taas kerran.
Minulla on todella raivostunut olo koko päivän. En tiedä miksi. Ehkä tämä on krapulaista raivoa.
Krapula ohi, mutta raivo jatkuu...
En tiedä, mihin suuntaan kallistuisin Makasiinien askarruttavassa episodissa. Tämä nyt menee vähän jankuttamiseksi, mutta menkööt. Toisaalta se, mitä itse näin paikan päällä viittaisi vahvasti siihen, että ilta on ollut järkevä ja rauhallinen, mutta on vaikea uskoa, että lehdet kirjoittaisivat ihan turhaan, että jollekin poliisille on käynyt kehnosti.
Faktahan on kuitenkin se, että aina, kun jossain tapahtuu jotain tavallista poikkeavaa, eksyy paikalle myös tapahtumaan liittymätöntä porukkaa. Näinhän minäkin keksin paikalle tulla. Osa sattumanvaraisista saapujakalleista saapuu pelkästään etsimään pikkuista rähinää. Hyvänä esimerkkinä mainittakoon tämä Linnan juhlien varjotapahtuma, tämä Kuokkavierasmeininki. Tiedän etäisesti tyypin, joka on monta vuotta ollut koordinoimassa sitä. Väittäisin, että kyseessä on maailman väkivallattomin tyyppi. Silti esimerkiksi Ilta-Sanomissa on ollut sivunkokoinen kuva kyseisestä sällistä hieman arveluttavassa valossa. Poliisi oli napannut hänet maijaan, koska tapahtumaan saapuneet alle 15-vuotiaat lökäpöksypojat olivat pistäneet tohinaksi nyrkein ja ketjuin. Porukkaa jouduttiin muistaakseni viemään sairaalaan asti. Alle 15-vuotialla ei vissiin ole rikosoikeudellista vastuuta, ja taisivat ne pahimmat huligaanit päästä karkuunkin. Koska tämä tuttuni oli ollut yhteydessä poliisiin tapahtuman vastuuhenkilön ominaisuudessa, päätyi hän putkaan, vaikkei ollut itse tehnyt mitään. Ilta-Sanomissa reviteltiin kuvatekstissä, että "poliisi sai väkivaltaisimmat mellakoitsijat kuriin". Kiva yrittää selittää kaikille, mistä oikeasti on kyse.
Kyllähän siellä Makasiinien pihalla roihusi se kokko, mutta ainakin minun parin siiderin sokauttamien silmien läpi meininki vaikutti tältä osin ihan turvalliselta. Toki paikalle eksyneet haalarikallet olivat niin vauhdissa, että melkein kävelivät tuleen, mutta aina joku pelasti humalaiset opiskelijat kivuliailta palohaavoilta. Siihen, että tuleen oltaisiin heitetty kaasupulloja, en osaa sanoa mitään. Polttopullot kuuluvat samaan sarjaan. En ainakaan nähnyt mitään sellaista. Se on perseestä, jos jollekin poliisille on oikeasti käynyt jotain. Sekin on perseestä, jos joku on oikeasti saanut poliisin pampusta. Kai siellä on tapahtunutkin ylilyöntejä puolin ja toisin, mutta silti olettaisin, että aktivistit, jotka niitä kiviä ovat heitelleet, ovat olleet enemmän sitä sakkia, jotka ovat ennen kaikkea saapuneet paikalle rähinöimään ja tappelemaan. Sellaista toimintaa en hyväksy.
Yhtä vaikeaa on tajuta, miksi tapahtuneesta on haluttu antaa niin väärä kuva lehdistössä. Ihan niin kuin kyseessä olisi ollut joku sota, vaikka oikeasti kaikki vain istuskelivat sen vitun kokon ympärillä siemailemassa vappusimaa. Olen hyvin vihainen.
Hyvä Suojelupoliisi, en ole minkäänlainen sisäinen uhka. No, tuo nyt taisi olla vähän typerää.
Tiistai jatkuu aina vaan. Näen Juniorin Kallion yössä. Juniorilla tarkoitan ikäistään huomattavasti vanhemman näköistä Santeri Kanulaa. Miehellä on historiassa käynyt kohtuuton flaksi, jos ottaa huomioon ajoittain poikkeuksellisen huonon hygienian ja räkäketsuppimössön suupielissä. Supliikki Kanulalla on kunnossa. Minäkin istun tyytyväisenä keskustelemassa milloin Indian Villassa, milloin Kustaa Vaasassa.
Kun nynnyjen juottolat jo sulkevat ovensa, suuntaa seurueemme, johon on liittynyt vaivihkaa Taksi-Jussi puolisoineen, Städäriin, tuohon Kallion hiomattomaan timanttiin. Städärissä hyvin ajoitettu valomerkki varmistaa, ettei janoinen asiakaskunta saa, mitä se on tullut hakemaan. "Aikainen lintu madon nappaa" fraasi mielessään Städärin henkilökunta poistuu baarista jo hyvissä ajoin ennen sulkemisaikaa. Mietin hetken lapsellista istumisprotestointia, mutta tajuan, etten ihan niin spurgu ole vielä, että yhden tuopin vajaus pilaisi iltani.
Kanulalla Kanula loihtii jääkaapin aineksista maittavan munakkaan iltapalaksi. Santeri virittää Niiskuneidin herätyskellon ja varoittaa, että mikään ei ole niin ärsyttävä herätys kuin se, mitä Muumilaakson kaunottarella on tarjottavanaan.
En uskalla juuri aamukuuden jälkeen nukkua, kun pelkään, mitä Niiskuneidistä valmistettu muovinen jäljennös hautoo digitaalisessa mielessään. Jo viiden tunnin päästä kieltämättä aika ärsyttävä nauhoite käynnistyy. Naisen ääni kehoittaa: "Tänään on hyvä päivä! Herää jo!" Taustalla jytisee Muumilaakson tarinoiden ikivihreä tunnussävel. Ärsyttävää, myönnettävä se on. Silti voisin väittää, että pelkoni oli aivan turha.
Mitä vittua?
Klubimme kokoontuu jälleen. Kanula ei ole ehtinyt keksiä mitään luovaa. Kaikki Kanulan aika on mennyt julkisuuden kuumimpaan valokeilaan pyrkiessä. Big Brother 2006 saattaa saada melko mielenkiinnottoman osallistujan. Kanula on loppusuoralla.
m
Tällä kertaa aionkin viedä Kanulan - tuon parkettien lusikan - tanssimaan. Malmin S-Marketin taustamuzak saa toimia hullun jorauksemme innoittajana. Häpeä valtaa Santeri Kanulan värähtelevän kehon, kun hän heittää ilmoille tyylittömiä liikkeitään. Ei omissa liikkeissänikään kyllä kehumista ole. Tässä me bailaamme, kaksi tanssitaidotonta ukkoa. Kyllä Marco Bjurström olisi iloinen, kun tällaiset raavaat miehet panevat jalalla koreasti.
Myöhemmin iltapäivällä kohtaan Elinvoiman järkkymättömän keulakuvan, Tuomaksen. Teemme hieman suunnitelmia kahvinjuonnin lomassa. Oma Tuomaksemme alias Skopaman noutaa minut hieman myöhemmin pisteestä A ja kuljettaa minut pisteeseen B. Keskustelemme hieman peseytymisestä. Kaipaan nimittäin suihkua kaiken remuamisen jälkeen. Tuomas on sitä mieltä, että ajoittainen saastaisuus ja hikisyys tekisi minulle hyvää. Runnon tahtoni kuitenkin läpi ja pääsen pesulle. Heitän verkkarit ylle ja menemme bändikämpälle. Verkkareistani Tuomas saa idean, joka sillä hetkellä tuntuu ihan paskalta. Levynjulkkaribileissä, jotka vetäisemme ilmeisesti hieman vasurilla, voisimme keskittyä urheiluteemaan.
Soitto ei oikein kuulosta kovin hyvältä tällä kertaa.
Matkustamme Lahteen konsertoimaan konserttisali Torvessa. Baarin pitäjä ja paikallinen legenda Jarttu on vielä nihkeämpi kuin muistan. Ehkä juuri se tekee hahmosta niin sympaattisen ja ikimuistettavan.
Ei-niin-pikaisen soundcheckin jälkeen menemme pizzalle A*****:iin, jonka jälkeen arvatenkin siirrymme pussikaljalle urheilukentän maastoon. Paikalle suoraan rapakon takaa saapunut Neekeri keksii napsia sporttisia kuvia yhtyeestämme. Rekosta alkaa kyllästyttää, joten kuvissa hyppii kolme ukkoa. Viimeisen pituushyppyni tulos jää vaatimattomaksi puoleksi metriksi, kun tapahtuu jotain, mitä urheilupiireissä tuskin nimitetään völskähdykseksi.
Konsertti on ihan mukava, enkä juuri huomaa jalkakipua sen aikana. Taitaa kehon omat särkylääkkeet, entsyymit nimittäin, vaikuttaa.
Pohdimme hetken, missä yövymme. Nick Arse & The Arsenicksien ehkä maailman ystävällisin kopla majoittaa meidät. Valovoimainen keulakuvamme Tuomas ja tämän parempi puolisko, Lehmän kakkapökäle, saa suuren luksussviitin jaettavakseen. Kaverukset Rekonen-Minerva-Flyckt-Kanula majoitetaan bändikämpälle. Jalomieliset majoittajamme pahoittelevat yöpuun askeettista sisustusta ja vessattomuutta, mutta se tuntuu kyllä tosi hassulta, kun ainoana vaihtoehtona olisi ollut nukkua lähinnä urheilukentän korkeushyppypatjalla.
Rekonen-Minerva -akseli keksii juttua seitsemään asti aamulla. Rekonen oivaltaa, että nyt hänellä olisi hyvä mahdollisuus kaataa Rockin Da North -ryhmältä lainassa oleviin Krank-kitarakamoihin (n.3000e) hieman lonkeroa sisälle, mutta varsinainen kuningasajatus seuraa tuota mainiota ideaa: ehkä ei sittenkään.
Allekirjoittanutta alkaa väsymys painaa, mutta vahingosta viisastuneena keksin, ettei ihan pelkkä ystävällinen kehoitus riitä. Niin keksin valehdella, että Nick Arse & The Arsenicks -edustus käski pitämään turvat tukossa aamuseitsemän jälkeen. Bändikämppä nimittäin sijaitsee nuorisotoimen talossa ja on täten luvatonta majoittaa sinne kännistä seuruetta. Valheeni kantaa hedelmää. Suut menevät suppuun ja uni menee palloon.
Palaamme Helsinkiin.
Väsymys painaa. Unta kertyi kovin vähän. Tänään olisi vielä keikka. Se ei tunnu kovinkaan mukavalta ajatukselta, kun näin ramasee.
Soundcheckissä kun vielä selviää, ettei paikan tarjoilijat jaksaisi kuunnella rumpujen soittoa yhtään ja satasen liksakin alkaa järjestäjien mielestä tuntumaan hieman kohtuuttomalta, menee hermo ensimmäisen kerran. Siinä vaiheessa tyydyn vain myhäilemään epätyytyväisyyttäni nurkassa.
Ratkaisu vitutukseen: Ravintola Ilveksen herkullinen kasvisburger. Oloni on taas tyytyväinen. Kännykkääni rapsahtaa tekstiviesti, joka kertoo Makasiinien olevan taas tulessa. Menemme Sepon ja Santun kanssa kurkkaamaan, mistä oikeastaan on kyse.
Tuntuu tyhmältä. Makasiinit palavat ja olo on kuin leffoissa. En ihan tällaista loppua tällekään episodille toivonut. Vaikea käsittää, kenen asialle tämä on etu. Nyt kaikki, jotka vähänkään yrittävät olla kansalaisjärjestöjen toiminnassa mukana, leimataan terroristeiksi. Se ei ainakaan helpota yleisen ja ennakkoluulottoman keskustelun aikaansaamista. Toki kansalaisjärjestöjen asiat ovat nyt tapetilla enemmän kuin koskaan aikaisemmin ja työmatkalla voi niistä puhua jopa ventovieraiden kanssa, mikä on melko uskomatonta, mutta asenteet ovat kyllä aika nihkeät.
Taidan olla konservatiivi, mitä tällaisiin mielenilmaisuihin tulee.
Pian saan puhelun. Nyt vieraslistassa on jotain mussuttamista. Siinä on toki viisitoista nimeä, mutta toisaalta se sisältää Kanulan, joka oli roudaamassa ja joka esiintyy illalla, sekä levy-yhtiön tyyppejä ja toimittajia, jotka varmaan pääsisivät muutenkin kurkkaamaan konsertteja ilmaiseksi. Tästä huolimatta sovimme, että emme ota yhtään rahaa, jos koko porukka pääsee sisälle. Minun matematiikkani mukaan teimme aika reilun tarjouksen, kun lippujen hinta on seitsemän euroa ja viisi nimeä listassa meille sallittiin. Nyt maksoimme kymmenestä nimestä sata euroa eli kolme kymppiä ylimääräistä. Hermostun vähän, mutta en ilmeisesti vielä ihan tarpeeksi.
Kun saavun paikalle, alkaa taas joku mussutus. Voi olla, että väsymysestäni johtuen en ole kovinkaan hyvällä neuvottelutuulella liikkeellä, mutta mielestäni olemme tulleet jo aivan tarpeeksi vastaan. Lippujen myyjä alkaa lyhentämään kaikesta huolimatta listaa ja minulla palaa käpy. Häpeällistä, mutta niin käy. Isken lapsellisesti kaikki käteisvarantoni tiskiin ja uhoan, että käyn nostamassa lisää.
Lähden kälppimään. Kanula - tuo sorrettujen sydämien ritari - liimautuu mukaan tueksi.
Viiden minuutin päästä surkea lapsellinen kiukkuni on vaihtunut jo häpeään ja oivallukseen, ettei kumpikaan osapuoli tainnut ihan tajuta toisen matematiikkaa. Molemmat vain keskittyivät jyräämään omia näkemyksiään läpi. Järjestäjälläkin oli jokin pointti siinä, ettei tappiota olisi kiva tehdä sen takia, että meillä on se viisitoista nimeä. Toisaalta, sopimus on sopimus eikä niitä ole kiva muutella matkan varrella. Se on ehkä olennaisinta. Miehen päätös - se pitää!
Kaikesta huolimatta hävettää.
Tämä ei varmaankaan kiinnosta ketään, joten lopetan paskanjauhamisen. Loppu hyvin, kaikki hyvin. Riidasta taisi jäädä kaikille hieman paska fiilis. Järjestäjä antaa lopulta palkkamme ja hieman ekstraa sekä rahan että Jaloviina-pullon muodossa. Riita poikki ja voita väliin, jos ei voita niin makkaroita.
Värikäs ryhmä on saapunut urheilemaan Vuosaaren telakan maastoon. Pienen alkuverryttelyn jälkeen urheilujuomat nostetaan esiin ja varsinainen ohjelma voi alkaa. Suoritamme kunujaot. Painajaismainen viimeiseksi jääminen korvataan tällä kertaa. Viimeiseksi tullut hahmo palkitaan nimittäin levyllä.
Seuraa jalkapallo-ottelu. Joukkueet FC Kanula ja FC Voitto kilpailevat paremmuudesta varsin innokkaasti kahdella pallolla. Tuomas, Juho, Rekonen ja Joni ovat tolppia minun tuomaroidessa varsin epäoikeudenmukaisesti. Pelaajista kukaan ei luonnollisesti aavista, että seuraavan palkinnon saa pahin sikailija eli ensimmäisenä punaisen kortin saanut pelaaja.
Kolmas laji on polttopallo. Skyjacker-Antti osoittautuu lyömättömäksi väistelijäksi. Myöhemmin muskelien vilauttaminen tuo Antille toisen levyn, niin mehevistä hauiksista on tässä nyt kyse.
Levy kuunnellaan. Levyn aikana humallun yhtäkkiä aika paljon. Se koituu kohtalokseni illan näytöslajissa rodeossa. Ilta päättyy sekavissa tunnelmissa väen suunnatessa kukin minnekin. Minä menen kotiin nukkumaan.
Sunnuntai kuluu aika pitkälti kurjaa oloa potiessa. Krapulasta ei suinkaan ole kyse. Voisin vaikka vannoa, että kyseessä on aivotärähdys. Silmissä pyörii ja päätä kivistää. Eilisestä minulla on muistona muhkea kuhmu. Kummallisinta olossani on se, etten tahdo oikein saada yhdestäkään ajatuksesta kiinni. Ihan kuin olisi unessa koko ajan. Siis sen lisäksi, että olen unessa melkein koko ajan. Nukun tunnin pätkiä, vaikka nukuin kolmetoista tuntia viime yönä. Olen unihirviö.
Illemmalla viemme Infernon mukavan haastattelijan Herttoniemen hyppyrimäelle turajamaan.
Tenniskentät kutsuvat. Kausi on avattu.
Viisitoista tuntia töissä. Ketä kiinnostaa?
Kanula tulee vieraakseni pikku hetkeksi. Ostamme kioskilta jäätelöä ja menemme ihan viereiseen puistoon syömään yhteisestä kiposta kahdella lusikalla. Puhumme jääkiekosta. Tilanteessa on jotain tosi ristiriitaista. Homoromanttinen tunnelma ja jääkiekko eivät sovi yhteen, vaikka urheilun ja homojen vihaajat sanovatkin aina, että jääkiekko on homojen hommaa.
Olen varannut itselleni vapaapäivän ihan vain rentoutumiseen. Levykin luuraa kaupoissa.
Käyn minä sentään hakattavana.
Tällä tarkoitan tietysti tatuointia. Olen jo ehkä kolme vuotta unelmoinut yhdestä tietystä kuvasta ja nyt saan sen. Halpaa se ei ole, eikä tällaisena varattomana aikana (olen käyttänyt kaikki rahani ties mihinkin hullutuksiin) ole kovinkaan järkevää naksutella ihoon jotain merkkejä. Aina silti ei voi toimia ihan pelkkää järjen ääntä seuraamalla. Sydän sanoo, että aika on nyt. Ja nyt se on lopulta tehty, eikä kaduta kyllä yhtään.
Ja machoilut vittuun! Tällä kertaa se sattuukin vähäsen. Rintalastan päälle tatuoimisesta minua oltiin varoiteltu paljonkin, mutta se ei loppujen lopuksi ole kovinkaan paha rasti. Rytinä vain resonoi päässä vaimeasti. Paljon kurjempaa seutua löytyy rintalihaksesta. Parhaassa paikassa saan voimakkaita tuntemuksia siitä, että kuvitteellinen lihas oikeasta vasempaan olkapäähän otettaisiin tiukkaan puristusotteeseen ja riuhtaistaisiin voimakkaalla liikkeellä veltoksi. Kun neula osuu ihan oikeaan paikkaan, on hieman vaikeaa liikuttaa vasenta kättä tuon täysin ja pelkästään mielessäni tapahtuvan lihaksen napsauttamisen takia. Ei se kyllä tälläkään kertaa ole varsinaista kipua, tai siis sellaista kipua, mikä olisi tuttua jostain muualta. Ehkä lähinnä mieleen tulee tulikuumalla, laavasta valmistetulla kirurginveitsellä suoritettu vittumainen, mutta silti hellävarainen hively. Ehkäpä humoristinen painajainen Dr. Drunkenschweinin vastaanotosta. Sillä erotuksella tosin, että tässä tietää olevansa ammattilaisen käsissä.
Hei kuule! Ei siinä ole mitään sellaista, minkä takia tatuoinnin ottamista kannattaisi lykätä, jos sen todella tahtoo. Kummallista ja vähän vittumaista vain, mutta kyllä ihan täysin vaivan väärti.
Ja ne adrenaliinipöhnäiset kuohut, mitkä alkavat, kun vähänkään pidempi sessio lopetetaan... Ne ovat ihan jees.
Saan vinkin, että olen katsonut Muumien sukupuolen hieman väärin. Kanulan ärsyttävä herätyskello olikin Muumipeikko. Näillä mennään.
Alkuiltapäivä kuluu rattoisasti tenniskentällä, kunnes peli päättyy yllättäen. Marjo päättää lähteä lenkille. Minäkin päätän urheilla, tosin vain virtuaalimaailmassa. Käynnistän Total soccerin. Tappio Marseillelle kirvelee kuitenkin niin kovasti, että oma urheilusuoritukseni jää varsin lyhyeksi.
Sen jälkeen valmistan aivan älyttömän herkullista mössöä, joka ei näytä paljoakaan ruoalta. Se on kuitenkin todella hyvää. Mössö sisältää fetajuustoa, paprikaa, valkosipulia, sipulia, tomaattia, parsakaalia, spagettia, kolmen eri juuston makuista ruokakermaa, tomaattimurskaa, oreganoa, basilikaa, timjamia, mustapippuria, suolaa, cayennepippuria, valkopippuria ja paprikamaustetta. Olen iloinen ruoan mausta. Pari viime kertaa, kun olen tehnyt maankuulua mössöäni, olen munannut sen jotenkin. Joko olen käyttänyt ainesosia, jotka eivät svengaa seoksessa yhtään tai sitten olen tyrkännyt liikaa valkosipulia tai mausteita. Nyt mössöni on kuitenkin täydellistä. Ihan mukava iltapäivä saa maukkaan kruunun.
Kulinaristisen elämyksen jälkeen siirryn muutaman mutkan kautta DinaTV:n studioon, jossa suoritamme soundcheckin huomista esiintymistämme varten. Tämän jälkeen lakaisemme Juhon ja Tuomaksen kanssa erään herttoniemeläiskaton puhtaaksi havunneulasista ja muista luonnon roskista. Kiitokseksi Tuomas valmistaa minulle maukkaan munakkaan ja pari leipää. Juho saa Tuomaksen äidin Tuulan herkkuspagettia syödäkseen. Ruokajuomaksi korkkaan viinipullon.
En tiedä, johtuuko se nauttimastani viinistä, mutta olen harvinaisen kärkkäästi puolustautumassa, kun minulle ja Tuulalle tulee hieman kränää ruotsin kieliopista. Mielestäni sana "din" taipuu ihan varmasti "din, ditt, dina", mutta Tuula on sitä mieltä, että sanalla ei ole monikkomuotoa ja jos onkin, niin se on "er". Yritän selittää, että se "er" tarkoittaa suomeksi "teidän", jolloin Tuomas yrittää provosoida minua tukemalla äitinsä näkökulmaa ja mussuttamalla jotain vitun ärsyttävää siitä, että sanopa kuule Tomi, mikä suomenkielessä on sanan "sinun" monikko. Eihän kielet nyt kuitenkaan ihan samalla tavoin toimi keskenään. Tuolla suuresti ihailemallani elämäntaiteilijalla ei taida olla hajuakaan ruotsin kielestä. Päätän vakuuttaa vastaväittelijät suvereenista ruotsinkielentaidostani soittamalla jollekin suomenruotsalaiselle ystävälleni, kunnes muistan, etten tunne ketään suomenruotsalaista. Puhelimeni on kuitenkin sopivasti kädessäni, joten sen kummemmin miettimättä päätän raivostua ja näin ollen paiskaan puhelimen ihan paskaksi Kitusentien hulppean kartanon lattiaan ja häivyn kuin havumajasta. Häipymiselleni tulee kuitenkin kaksi estettä. Ensinnäkin kenkäni ovat yläkerrassa ja toiseksi olen jo aika rauhoittunut, kun kävelen marmoriportaita alas eteiseen.
Ihan melkein heti Tuomas tulee alakertaan hekottelemaan jotain ja kyllähän se minunkin mielestäni on tosi hauskaa suuttua mokomasta, kun tarkemmin ajattelee. Haluaisin kuitenkin kerrankin olla raivoissani ihan rauhassa, kun niin harvoin oikeasti räjähdän. Keskivertokääpiötä viisikymmentä senttiä pidemmän Tuomaksen harvahampainen hymy ja luikerteleva nauru sulattaa sydämeni kuitenkin välittömästi. Kaiken lisäksi Tuomas on koonnut iskunkestävän nokialaiseni uuteen kukoistukseen, mikä on jollain tapaa myös harmillista. Miehisyyteni saa ihan pienen kolauksen, kun en kaikin voimin paiskaamallakaan saa puhelinta paskaksi. Toisaalta kyllä ihan hyväkin niin.
Vähän alkaa jo huvittaa, kun viisi minuuttia myöhemmin muistan, että ystäväni Nina on suomenruotsalainen.
No, mitäs sitä jaarittelemaan, kun koko aamupäivä on kulunut kotosalla. Vitun Arsenal vei minulta Euro Cup -mestaruuden Total soccerissa saatana!
Tietty aikakausi tulee näin juhlattomaan päätökseen, kun ilmoitan, että tätä päiväkirjasivustoa ei varmaankaan päivitetä enää ollenkaan, ellei Rekonen-Minerva-Skopa -akselilta löydy työlleni jatkajaa. Sen sijaan omat typerät kertomukseni siirtyvät toisaalle.
Päiväkirja jatkuu nimittäin entistä ehompana, kunhan maltat mielesi ja napsautat
hiirellä